XXVIII
Tultuaan Pietariin Vronski ja Anna asettuivat asumaan erääseen parhaista hotelleista. Vronski asui erillään alakerrassa ja Anna lapsensa, imettäjän ja kamarineidin kanssa toisessa kerroksessa, suuressa nelihuoneisessa huoneistossa.
Ensimmäisenä päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni veljensä luo. Siellä hän tapasi äitinsä, joka oli saapunut Moskovasta hoitamaan asioita. Äiti ja käly ottivat hänet vastaan kuten ennenkin, kyselivät hänen ulkomaanmatkastaan ja puhuivat yhteisistä tuttavista, mutta eivät sanoneet sanaakaan hänen ja Annan suhteesta. Sen sijaan seuraavana päivänä Vronskin luona käydessään veli kyseli yhtä ja toista Annasta, ja Aleksei sanoi hänelle suoraan, että piti suhdettaan Annaan oikeana avioliittona ja toivoi avioeroasian järjestyvän voidakseen naida Annan. Mutta myös ennen sitä hän piti Annaa täysin oikeana aviovaimonaan ja pyysi veljeään kertomaan tämän äidille ja vaimolleen.
— Jollei seuramaailma sitä hyväksy, se on minulle aivan yhdentekevää, hän sanoi, — mutta jos sukulaiseni tahtovat pysyä kanssani sukulaisuussuhteissa, heidän täytyy kohdella vaimoanikin sukulaisenaan.
Vanhempi veli, joka oli aina kunnioittanut nuoremman mielipiteitä, ei oikein tiennyt, kuinka niihin tällä kertaa oli suhtauduttava, kun seuramaailma ei ensin ollut ratkaissut tuota kysymystä; hänellä itsellään taas ei ollut mitään asiaintilaa vastaan, ja hän lähti Aleksein mukana Annan luo.
Kuten aina muiden läsnä ollessa, Vronski teititteli Annaa ja puhutteli häntä kuin läheistä tuttavaa, mutta sanomattakin oli selvää, että veli tiesi heidän suhteensa laadun. Puhuttiin muun muassa siitä, että Anna lähtee Vronskin maatilalle.
Huolimatta seuramaailman tuntemuksestaan Vronski oli uuden asemansa suhteen omituisen harhaluulon vallassa. Olisi luullut hänet ymmärtävän, että seuramaailma oli häneltä ja Annalta suljettu, mutta nyt oli hänen päässään syntynyt se kuvitelma, että niin oli ollut vain entisaikaan ja että nykyään, kaiken nopeasti edistyessä — hän oli huomaamattaan tullut kaiken edistyksen kannattajaksi —, yleinen näkemys asiasta oli kokonaan toinen ja ettei kysymys heidän suhteestaan seuramaailmaan siis ollut vielä ratkaistu. "Tietenkään hovimaailma ei ota häntä vastaan", ajatteli Vronski, "mutta läheisimpien ihmisten täytynee toki ymmärtää asia oikealta kannalta."
Ihminen voi istua tuntikausia jalat ristissä allaan tietäessään, ettei mikään estä muuttamasta asentoa; mutta jos hän tietää, että on pakko istua niin, hän saa kouristuksia, jalat alkavat vavahdella ja painua siihen suuntaan, mihin ne tekisi mieli ojentaa. Vronski joutui kokemaan saman ilmiön seurapiirien suhteen. Vaikka hän sielunsa sisimmässä tiesikin, että seurapiirimaailma oli heiltä suljettu, hän kokeili, eikö se olisi aikojen saatossa muuttunut ja eikö se nyt ottaisi heitä vastaan. Mutta hän sai hyvin pian huomata, että vaikka tämä maailman olikin avoinna hänelle, se oli Annalta suljettu. Samat kädet, jotka kuin kissa ja hiiri — leikissä kohotettiin portiksi hänelle, laskeutuivat sulkemaan tien Annalta.
Ensimmäinen Vronskin tapaamista pietarilaisen seuramaailman daameista oli hänen serkkunsa, ruhtinatar Betsy.
— No, vihdoinkin! huudahti ruhtinatar iloisena tavatessaan hänet. — Kuinka Anna voi? Kuinka hauskaa! Missä te asutte? Voi kuvitella, miten kauhealta meidän Pietarimme tuntuu teidän ihanan matkanne jälkeen. Kuherruskuukausi Roomassa! Voin kuvitella teidän onneanne! Kuinka on avioeron laita? Joko kaikki on valmista?
Vronski huomasi, että Betsyn ihastus laimeni, kun hän kuuli, ettei eroa vielä ollut hankittu.
— Minua tullaan kivittämään, minä tiedän sen, sanoi Betsy, — mutta minä tulen Annan luo, ehdottomasti tulen. Ette varmaankaan viivy täällä kauan?
Ja hän tuli tosiaankin jo sinä päivänä Annan luo, mutta suhtautui tähän toisin kuin ennen. Hän näytti ylpeilevän rohkeudestaan ja toivovan, että Anna ymmärtäisi uskollisen ystävänsä arvon. Hän viipyi vain kymmenisen minuuttia, kertoi seurapiiriuutisia ja sanoi lähtiessään:
— Te ette sanonut minulle, koska hankitte eron. Minä itse olen ehkä uhkarohkea, mutta luulenpa, että muu seuramaailma tulee pysyttelemään teistä kaukana niin kauan kuin ette ole naimisissa. Ja sehän käy niin helposti nykyään. Ça se fait[13]. Te lähdette siis perjantaina? Ikävä, ettemme enää tapaa.
Betsyn käytöksestä Vronski olisi voinut ymmärtää, mitä hänen tuli odottaa seuramaailmalta, mutta hän teki vielä kokeen omien sukulaistensa keskuudessa. Äitiinsä hän ei luottanut. Hän tiesi, että äiti, joka oli niin ihaillut Annaa heidän tuttavuutensa alkuaikana, vihasi nyt sielunsa pohjasta tuota naista, jota hän piti syynä poikansa uran katkeamiseen. Mutta Vronski pani toivonsa Varjaan, veljensä vaimoon. Hän ei ainakaan — niin Vronski arveli — heittäisi kiveä, vaan tulisi mutkattomasti ja päättäväisesti Annan luo ja kutsuisi tämän kotiinsa.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen Vronski meni hänen luokseen ja tavattuaan kälynsä yksin kotona kertoi heti hänelle toivomuksensa.
— Sinä tiedät, Aleksei, sanoi Varja kuultuaan Vronskin asian, — kuinka minä pidän sinusta ja miten valmis minä olen tekemään kaikkeni sinun hyväksesi; mutta minä olen tiennyt, etten voi olla sinulle ja Anna Arkadjevnalle hyödyksi, ja siksi olen ollut vaiti tässä asiassa, hän sanoi lausuen erityisen huolellisesti Annan nimen. — Sinun ei pidä luulla, että minä tuomitsen. En koskaan; minä olisin kenties tehnyt samoin hänen sijassaan. Minä en mene enkä voi mennä yksityiskohtiin, puhui hän vilkaisten arasti lankonsa synkkiin kasvoihin. — Mutta asioista täytyy puhua niiden omalla nimellä. Sinä tahdot, että minä menisin hänen luokseen, avaisin hänelle kotini ja koettaisin siten saada hänet entiseen maineeseensa seurapiireissä. Mutta etkö ymmärrä, että minä en voi tehdä sitä. Minulla on itselläni tyttäriä, ja minun itsenikin täytyy mieheni vuoksi ottaa osaa seuraelämään. Jos minä tulisinkin Anna Arkadjevnan luo, hän ymmärtäisi itse, etten voi kutsua häntä luokseni tai vierailu pitäisi ainakin järjestää niin, ettei hän tapaisi täällä tavallisia sovinnaisia ihmisiä; ja sehän loukkaisi häntä. Minä en voi nostaa häntä…
— Minun mielestäni hän ei ole enemmän langennut kuin ne sadat naiset, joille teidän kotinne on avoinna! Vronski keskeytti hänet vielä synkempänä. Todettuaan kälynsä päätöksen järkähtämättömäksi hän nousi enempää puhumatta.
— Aleksei, älä ole minulle vihainen. Koeta nyt ymmärtää, ettei syy ole minun, puolustautui Varja katsoen häneen arasti hymyillen.
— Minä en ole vihainen, sanoi Vronski yhä synkkänä, — mutta tämä asia on minulle kaksinverroin ikävä. Ikävä senkin vuoksi, että se repii rikki ystävyytemme. Tai jollei revi rikki, niin ainakin heikentää sitä. Ymmärräthän, että tämä vaikuttaa minunkin suhteeseeni sinuun.
Näin sanottuaan hän lähti.
Vronski huomasi, ettei kannattanut yrittääkään enempää ja että nämä muutamat päivät Pietarissa oli vietettävä kuin jossain vieraassa kaupungissa, vältellen tarkasti yhteydenpitoa entisen seuramaailman kanssa, jottei joutuisi alttiiksi ikävyyksille ja loukkauksille, jotka niin kiusasivat häntä. Erityisen vaikeaksi hänen asemansa Pietarissa teki se seikka, että Aleksei Aleksandrovitsh ja hänen nimensä tuntuivat olevan vastassa kaikkialla. Kaikissa keskusteluissa tuli esiin hänen nimensä, ja minnekään ei voinut mennä tapaamatta häntä. Ainakin Vronskista tuntui siltä, niin kuin ihmisestä, jonka sormi on kipeä, tuntuu kuin hän aina satuttaisi kipeän sormensa joka paikkaan.
Oleskelu Pietarissa kävi Vronskille vaikeaksi vielä senkin vuoksi, että hän huomasi Annan olevan uuden ja käsittämättömän mielialan vallassa. Väliin Anna oli kuin rakastunut häneen, väliin taas kylmäkiskoinen, hermostunut ja umpimielinen. Jokin asia vaivasi häntä, hän salasi jotain Vronskilta eikä näyttänyt huomaavankaan niitä loukkauksia, jotka myrkyttivät Vronskin elämää ja joiden olisi pitänyt Annan tapaiselle herkälle ihmiselle olla erityisen kiusallisia.