XXVII
Opettajan mentyä seurasi isän tunti. Isän viipyessä Serjozha istuutui pöydän ääreen, leikitteli kynäveitsellään ja mietti. Hänen mielipuuhiaan oli etsiskellä äitiä kävelyn aikana. Hän ei uskonut kuolemaan yleensä eikä varsinkaan äitinsä kuolemaan, vaikka Lidia Ivanovna oli siitä puhunut ja isäkin oli sanonut samaa; ja sen vuoksi hän etsi aina kävelemässä ollessaan äitiään vielä senkin jälkeen, kun hänelle oli kerrottu, että äiti oli kuollut. Jokainen täyteläisempi, siro ja tummatukkainen nainen oli hänen äitinsä. Aina kun hän näki sellaisen naisen, hänen rinnassaan nousi niin voimakas hellyyden tunne, että hänen hengityksensä salpautui ja kyyneleet kihosivat silmiin. Ja hän odotti naisen aivan pian tulevan hänen luokseen ja nostavan harsonsa kasvoiltaan. Hän näkisi äitinsä kasvot ja hymyn, äiti syleilisi häntä ja hän tuntisi tämän vaatteiden tuoksun ja käden hellän hyväilyn ja itkisi onnesta niin kuin sinä iltana, jolloin hän oli paneutunut pitkälleen äitinsä jalkoihin ja äiti oli kutitellut häntä ja hän oli nauranut ja ollut purevinaan tämän valkeaa, monisormuksista kättä. Kun hän oli sitten sattumalta saanut kuulla entiseltä hoitajaltaan, ettei äiti ollutkaan kuollut, ja kun isä ja Lidia Ivanovna olivat selittäneet, että hänelle, Serjozhalle, äiti oli kuollut, koska oli ollut paha — mitä Serjozha ei mitenkään voinut ymmärtää, sillä rakasti äitiään —, hän jatkoi samaa äitinsä etsiskelyä eikä lakannut odottamasta tätä. Tänään oli Kesäpuistossa ollut eräs siniharsoinen nainen, jota hän oli vavahtelevin sydämin seurannut, kun tämä oli yksin lähestynyt häntä käytävää pitkin. Se nainen ei ollut tullut heidän luokseen saakka, vaan kääntynyt ja kadonnut jonnekin. Tänään Serjozha oli voimakkaammin kuin koskaan tuntenut rinnassaan rakkauden sykkeen äitiään kohtaan; ja nyt, odottaessaan isän tuloa ja tuijottaessaan kirkkain silmin eteensä, hän oli niin vaipunut ajattelemaan äitiään, ettei huomannut leikelleensä koko pöydän kulman naarmuja täyteen.
— Isänne tulee, Vasili Lukitshin ääni herätti hänet.
Serjozha hypähti pystyyn, meni isänsä luo ja suudeltuaan häntä kädelle katsahti häneen tarkkaavaisena, hakien hänen kasvoiltaan ilon merkkejä Aleksander Nevskin johdosta.
— Oliko kävelyllä hauskaa? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh istuutuen nojatuoliinsa, vetäen eteensä Vanhan testamentin ja avaten sen. Huolimatta siitä, että hän oli usein sanonut Serjozhalle, että jokaisen kristityn täytyi tarkasti tuntea pyhät kirjoitukset, piti hänen itsensä Vanhan testamentin asioissa usein turvautua kirjaan, ja Serjozha näki sen.
— Oli, oli hyvin hauskaa, isä, sanoi Serjozha istuutuen. — Minäpä näin Nadenkan. Nadenka oli Lidia Ivanovnan kasvatti ja veljentytär. — Hän sanoi minulle, että te saitte uuden tähden. Oletteko iloinen, isä?
— Ensinnäkin, älä keinuttele tuolia, alkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Ja toiseksi vain työ jotain merkitsee eikä palkinto. Minä toivoisin, että ymmärtäisit sen. Jos työskentelet ja luet sitä varten, että saisit palkinnon, tuntuu työ sinusta vaikealta; mutta kun rakastat työtä, jota teet, puhui Aleksei Aleksandrovitsh muistellen, kuinka hän itsekin oli saanut velvollisuudentunteestaan tukea tämän aamuisessa ikävässä työssä, kun oli pitänyt allekirjoittaa satakahdeksankymmentä paperia, — saat siitä parhaan palkinnon.
Hellyyden ja ilon välke oli sammunut Serjozhan silmistä, ja hän katsoi alas karttaen isänsä katsetta. Sillä tavoinhan isä aina kohteli häntä, ja Serjozha oli jo oppinut mukautumaan tuohon sävyyn. Isä puhui hänelle — niin Serjozhasta tuntui — kuin jollekin toiselle, kuvittelemalleen pojalle, sellaiselle, jollaisia on kaikenlaisissa kirjoissa, mutta jollainen ei Serjozha vähääkään ollut. Mutta isänsä seurassa Serjozha koetti aina tekeytyä sellaiseksi kuvakirjapojaksi.
— Minä toivon, että sinä ymmärrät sen! sanoi isä.
— Kyllä, isä, vastasi Serjozha teeskennellen olevansa Aleksei
Aleksandrovitshin kuvittelema poika.
Hänen oli ollut opittava ulkoa muutamia raamatunlauseita ja kerrattava Vanhan testamentin alkua. Raamatunlauseet Serjozha osasi jotakuinkin, mutta juuri hänen lausuessaan niitä hänen silmänsä osuivat isän otsaluuhun, joka teki niin jyrkän taitteen ohimoihin päin, että hän sekosi sanoissaan ja liitti yhden lauseen lopun samalla sanalla alkavan toisen lauseen alkuun. Aleksei Aleksandrovitsh näki selvästi, ettei Serjozha ymmärtänyt mitä puhui, ja se hermostutti häntä.
Hän rypisti kulmiaan ja alkoi selittää sitä, minkä Serjozha oli jo monet kerrat kuullut, mutta ei ollut saanut pysymään muistissaan, koska ymmärsi sen liian selvästi, jotain samantapaista kuin että "yhtäkkiä" oli tavan adverbi. Serjozha katsahti pelästyneenä isäänsä ja ajatteli vain, pakottaako isä nyt, kuten joskus ennen, hänet toistamaan sanansa. Ja tuo ajatus säikäytti hänet niin, ettei hän ymmärtänyt enää mitään. Mutta isä ei pannut toistamaan, vaan siirtyi Vanhan testamentin läksyyn. Serjozha kertoi hyvin itse tapahtumat, mutta kun hänen piti selittää, mitä nuo tapahtumat vertauskuvallisesti merkitsevät, hän ei tiennyt mitään, vaikka häntä oli jo kerran rangaistu tästä läksystä. Hän ei osannut kertoa mitään vaan kiemurteli, viilteli pöytää ja keikutti tuoliaan. Läksykohta koski ennen vedenpaisumusta eläneitä patriarkkoja. Hän muisti heistä vain Eenokin, joka oli otettu elävänä taivaaseen. Ennen hän oli tiennyt toistenkin nimet, mutta nyt hän ei ollenkaan muistanut niitä, ennen kaikkea sen vuoksi, että Eenok oli hänen mielihenkilönsä Vanhassa testamentissa ja Eenokin ottamiseen elävänä taivaaseen liittyi hänen mielessään kokonainen ajatussarja, jota hän nytkin vajosi miettimään katsoessaan pysähtynein silmin isän kellonperiin ja puoleksi kiinni olevaan liivinnappiin.
Kuolemaan, josta hänelle niin usein puhuttiin, Serjozha ei uskonut ollenkaan. Hän ei uskonut sitä, että hänen rakastamansa ihmiset voisivat kuolla, eikä varsinkaan sitä, että hän itse kuolisi. Se oli hänestä aivan mahdotonta ja käsittämätöntä. Hänelle oli sanottu, että kaikki kuolevat; hän oli kysellyt sellaisiltakin ihmisiltä, joihin hän luotti, ja hekin olivat vakuuttaneet samaa: vanha hoitajakin oli niin sanonut, joskin vastahakoisesti. Mutta Eenokhan ei ollut kuollut, siis eivät kaikki kuolleet. "Ja miksi muutkin eivät voisi ansaita Jumalalta sitä, että Hän ottaisi heidät elävänä taivaaseen?" ajatteli Serjozha. Pahat, toisin sanoen ne, joista Serjozha ei pitänyt, ne saivat kuolla, mutta hyvät voisivat kaikki päästä sinne niin kuin Eenok.
— No, mitkä ovat patriarkkojen nimet?
— Eenok, Eenok…
— Senhän sinä jo mainitsit. Huonosti, Serjozha, hyvin huonosti sinä osaat. Jollet sinä halua oppia sitä, mikä on kaikkein tärkeintä kristitylle, sanoi isä nousten nojatuolistaan, — niin mikä sinua sitten voisi kiinnostaa? Minä olen tyytymätön sinuun, ja Pjotr Ignatjevitsh — se oli opettajan nimi — on myös tyytymätön… Minun täytyy rangaista sinua…
Isä ja opettaja olivat kumpikin tyytymättömiä Serjozhaan ja hän oppi tosiaan läksynsä sangen huonosti. Silti ei suinkaan voinut sanoa, että hän olisi ollut lahjaton poika. Päinvastoin, hän oli paljon lahjakkaampi kuin ne pojat, jotka opettaja asetti Serjozhalle esikuviksi. Isän kannalta katsoen häneltä puuttui halua oppia sitä, mitä hänelle opetettiin. Mutta oikeastaan hän ei voinut opiskella sitä. Ei voinut siksi, että hänen sielussaan oli muita, hänestä tärkeämmiltä tuntuvia vaatimuksia kuin ne, joita isä ja opettaja esittivät. Ensinmainitut olivat ristiriidassa jälkimmäisten kanssa, ja siksi hän kamppaili kasvattajiaan vastaan.
Hän oli yhdeksänvuotias, lapsi vielä. Silti hän tunsi oman sielunsa, se oli hänelle kallis, hän vartioi ja suojeli sitä kuten silmäluomi suojelee silmää eikä päästänyt sinne ketään ilman rakkauden avainta. Hänen kasvattajansa valittivat, ettei hän halunnut oppia, ja kuitenkin hänen sielunsa oli täynnä tiedonjanoa. Hän haki oppia Kapitonitshilta, hoitajamummolta, Nadenkalta ja Vasili Lukitshilta, mutta ei opettajiltaan. Vesi, jota isä ja opettaja odottivat myllyynsä, oli jo kauan sitten tihkunut pois ja teki työtään muualla.
Isä rankaisi Serjozhaa siten, ettei päästänyt häntä Nadenkan, Lidia Ivanovnan veljentyttären luo. Mutta rangaistus koituikin Serjozhan onneksi. Vasili Lukitsh sattui olemaan hyvällä tuulella ja näytti hänelle, miten tuulimyllyjä tehdään. Koko ilta kului häneltä myllyjen teossa ja mietiskellessä, miten voisi tehdä sellaisen myllyn, jossa voisi pyöriä: tarttua tai sitoa itsensä siipiin ja pyöriä niiden mukana. Äitiään Serjozha ei ajatellut koko iltana, mutta mentyään vuoteeseen hän äkkiä muisti tämän ja rukoili omin sanoin, että äiti huomenna, hänen syntymäpäivänään, lakkaisi piilottelemasta ja tulisi hänen luokseen.
— Vasili Lukitsh, tiedättekö mitä minä muuta rukoilin kuin mitä rukouksissa on?
— Että oppisitte paremmin läksynne.
— Ei.
— Jotain leikkikalua.
— Ei. Ette arvaa. Jotain hyvin hauskaa, mutta en sano mitä. Kun se tapahtuu, niin sanon. Joko arvasitte?
— En, en minä arvaa. Sanokaa, pyysi Vasili Lukitsh hymyillen, mitä hänelle sattui harvoin. — No, käykäähän pitkäksenne, minä sammutan kynttilän.
— Ilman kynttilää minä näen vielä paremmin sen, mitä rukoilin. Nyt, nyt olin vähällä sanoa! sanoi Serjozha helähtäen iloiseen nauruun.
Kun kynttilä oli viety pois, Serjozha tunsi äitinsä olevan luonaan. Äiti seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hyväili häntä hellällä katseellaan. Mutta yhtäkkiä tuli tuulimyllyjä, kynäveitsi, kaikki meni sekaisin, ja hän vaipui uneen.