XXVII
Kuudenneksi päiväksi oli määrätty koko lääniä koskevat vaalit. Suuret ja pienet salit olivat täynnä juhlapukuista aatelistoa. Monet olivat saapuneet vasta täksi päiväksi. Monet vanhat tuttavat, jotka eivät olleet pitkään aikaan nähneet toisiaan tapasivat nyt toisensa aatelisklubin saleissa, kuka Krimiltä, kuka Pietarista, kuka ulkomailta tulleena. Keskustelu tapahtui läänisalissa, ja kukin puhuja esitti ajatuksensa katederilta, keisarin muotokuvan alta.
Suuriin ja pieniin saleihin oli muodostunut eri leirejä, ja karsaista ja epäluuloisista silmäyksistä, kiihkeästä puheensorinasta, joka vaikeni aina vieraan lähestyessä, ja muutamien kuiskailevien pikkuryhmien vetäytymisestä aina kaukaiseen peräkäytävään saakka näkyi selvästi, että kukin puolue salasi jotain toiselta. Ulkonäöltään aatelisto jakaantui jyrkästi kahteen lajiin; nuoriin ja vanhoihin. Vanhat olivat enimmäkseen joko ahtaissa, vanhanaikaisissa, puhvihihaisissa ja kiinni napitetuissa aatelispuvuissaan tai erikoisissa täysinpalvelleiden meri-, ratsu- tai jalkaväenupseerien virkapuvuissa. Nuoret taas olivat avonaisissa, lyhytselkäisissä ja leveäharteisissa aatelispuvuissa ja valkeissa liiveissä tai oikeusministeriön laakerikirjailulla koristelluissa mustakauluksisissa virkapuvuissa. Olipa jokunen hovipukukin koristamassa joukkoa.
Mutta puolueryhmitys oli täysin riippumaton nuoruudesta tai vanhuudesta. Monet nuorista kuuluivat vanhaan puolueeseen, ja muutamat kaikkein vanhimmista herroista kuiskailivat Svijazhskin kansa ja olivat nähtävästi uuden puolueen innokkaimpia kannattajia.
Levin seisoi pienessä ravintolasalissa oman ryhmänsä luona kuunnellen, mitä puhuttiin, ja pinnisti turhaan kaikki henkiset voimansa ymmärtääkseen, mitä tarkoitettiin. Sergei Ivanovitsh oli ryhmänsä keskellä ja kuunteli Svijazhskin ja Hljustovin, toisen kihlakunnan marsalkan, keskustelua. Hljustov ei tahtonut suostua menemään kihlakuntineen pyytämään Snetkovia ehdokkaaksi, mutta Svijazhski kehotteli häntä tekemään niin, ja Sergei Ivanovitsh hyväksyi tuon suunnitelman. Levin ei käsittänyt, miksi tämän puolueen piti pyytää ehdokkaaksi sitä marsalkkaa, jonka he tahtoivat saada syrjäytetyksi.
Stepan Arkadjevitsh joka vastikään oli haukannut voileipää ja ottanut viinaryypyn ja jolla oli yllään kamariherran virkapuku, astui samaan joukkoon pyyhkien suutaan hienolla batistisella nenäliinallaan.
— Varustaudutaan hyökkäykseen, hän sanoi silitellen poskipartaansa.
Ja kuunneltuaan keskustelua hän antoi täyden kannatuksensa
Svijazhskin ehdotukselle.
— Yksikin kihlakunta riittää, ja Svijazhski on jo ilmeinen vastavoima, hän sanoi, ja näiden sanojen merkitys oli selvä kaikille paitsi Levinille.
— No, Kostja, sinäkin näytät päässeen makuun, lisäsi hän kääntyen Levinin puoleen ja ottaen häntä käsivarresta. Levinillä ei olisi ollut mitään makuun pääsemistä vastaan, jos hän vain olisi voinut ymmärtää, mistä oli kyse; ja astuttuaan Stepan Arkadjevitshin kanssa hiukan sivummalle muista hän ilmaisi tälle ihmettelynsä, miksi vanhaa marsalkkaa sittenkin oli pyydettävä.
— O sancta simplicitas! Stepan Arkadjevitsh sanoi ja selitti hänelle lyhyesti ja selvästi, kuinka asia oli.
Jos kaikki kihlakunnat olisivat entiseen tapaansa pyytäneet vanhaa marsalkkaa, olisi hänet valittu yksimielisesti. Niin ei saanut käydä. Nyt suostui kahdeksan kihlakuntaa pyytämään häntä; jos kaksi kieltäytyisi sitä tekemästä, voisi Snetkov luopua ehdokkuudesta. Silloin saattaisi vanha puolue valita toisen omistaan, koska koko toivo menisi hukkaan. Mutta jos ainoastaan Svijazhskin kihlakunta oli häntä pyytämättä, suostuisi hän ehdokkaaksi. Hänet valitaankin ja hänelle annetaan tahallaan niin paljon ääniä, että vastapuolue menee sekaisin, ja kun sitten meidän puoleltamme asetetaan ehdokas, antavat he myös äänensä hänelle. Levin ei vielä sittenkään oikein käsittänyt asiaa ja aikoi tehdä muutamia kysymyksiä, kun yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua ja hälisten siirtyä suureen saliin.
— Mitä? Ketä sitten? — Valtakirja? Kenelle? — Hylätäänkö? — Ei ole valtakirjaa. — Flerovia eivät päästä. Mitä siitä, jos on syytteen alainen. — Sitenhän voivat evätä kenet tahansa. Se on katalaa.
— Laki! kuuli Levin joka puolelta ja siirtyi hätäilevän joukon mukana toisten tukemana suureen saliin ja lähestyi puhemiehen pöytää, jonka luona lääninmarsalkka, Svijazhski ja muut puheenjohtajat väittelivät jostain kiivaasti.