XXVIII
Levin seisoi melko kaukana. Hänen vieressään olevan aatelismiehen raskas ja rahiseva hengitys ja toisen, edessä seisovan herran paksujen anturoiden narina esti häntä kuulemasta selvästi, mitä puhuttiin. Kuului vain lääninmarsalkan kaukainen, pehmeäsointinen ääni, jota seurasi myrkyllisen aatelisherran vinkuva puheennuotti ja Svijazhskin tyynempi jatko. Väiteltiin, mikäli Levin ymmärsi, jonkin lakipykälän tulkitsemisesta ja siitä, kuinka oli käsitettävä sanat: "tutkimuksen alaisena oleva".
Joukko väistyi syrjään antaakseen tietä puhujapöytää kohti astuvalle Sergei Ivanovitshille. Tämä ehdotti, että turvauduttaisiin lakipykälään, jonka mukaan erimielisyyden sattuessa asia ratkaistiin äänestyksellä.
Hän luki lakipykälän ja alkoi selittää sen merkitystä. Mutta silloin eräs pitkä, vankka ja kumaraharteinen tilanomistaja, jolla oli värjätyt viikset ja tiukassa puvussaan korkea, niskaa tukeva kaulus, keskeytti hänet. Hän meni pöydän luo, löi siihen kantasormuksellaan ja kiljaisi:
— Ottakaa äänestyspallot. Ei se keskustelulla parane!
Samassa useat äänet sekaantuivat puheeseen ja iso kantasormuksinen aatelismies kiukustui ja huusi yhä enemmän. Mutta oli mahdotonta saada selvää, mitä hän sanoi.
Hän ehdotti samaa kuin Sergei Ivanovitshkin; mutta kaikesta päättäen vihasi tätä ja koko tämän puoluetta, ja tuo viha tarttui koko puolueeseen ja herätti samanlaisen, joskin säädyllisemmän vihastuksen toisella puolen. Kuului huutoja, ja kaikki sekaantui hetkeksi, niin että lääninmarsalkan täytyi pyytää kokoontuneita noudattamaan järjestystä.
— Äänestetään! Äänestetään! Joka on aatelismies, se ymmärtää. — Me annamme veremmekin… Hallitsijan luottamus… Lääninmarsalkka ei ole mikään puotipoika… Eihän siitä ole puhe… Ottakaa pallot! kuului kiukkuisia huutoja joka puolelta. Kasvot ja silmäykset olivat vieläkin raivokkaampia kuin sanat. Ne kuvastivat leppymätöntä vihaa. Levin ei ollenkaan käsittänyt, kuinka kysymys siitä, oliko Flerovin äänioikeusasia ratkaistava äänestämällä vai ilman, saattoi herättää sellaisen intohimojen myrskyn. Hän ei muistanut sitä syllogismia (jonka Sergei Ivanovitsh jälkeenpäin hänelle selitti), että yhteinen etu vaati lääninmarsalkan kukistamista; hänen kukistamisekseen taas tarvittiin äänten enemmistö; äänten enemmistön saamiseksi täytyi taas Fleroville antaa äänioikeus; ja Flerovin päteväksi tunnustamista varten taas oli välttämätöntä selittää, kuinka lakipykälä oli käsitettävä.
— Yksi ääni voi ratkaista koko asian ja täytyy olla ankara ja johdonmukainen, jos tahtoo palvella yhteistä asiaa, selitti Sergei Ivanovitsh.
Mutta Levin ei nyt muistanut sitä ja hänen oli ikävä nähdä noita arvossa pitämiään hyviä ihmisiä noin ilkeän kiihkon vallassa. Vapautuakseen kiusallisesta vaikutelmastaan hän meni ennen keskustelun loppua tyhjään ravintolasaliin, jonka tarjoilupöydän ääressä hääräili muutamia lakeijoita. Nähdessään noiden astioita pyyhkivien ja lautasia ja ryyppylaseja järjestelevien lakeijoiden tyynen eloisat kasvot Levin tunsi odottamatta mielensä kevenevän, aivan kuin olisi päässyt löyhkäävästä huoneesta raittiiseen ilmaan. Hän alkoi kävellä edestakaisin katsellen huvikseen lakeijoita. Hänestä oli hyvin hauskaa seurata, miten muuan harmaantunut, poskipartainen lakeija osoitti halveksuntaansa nuoremmille, häntä kiusoitteleville lakeijoille, ja näytti heille, miten lautasliinat piti taitella. Levin aikoi juuri ruveta juttelemaan lakeijavanhuksen kanssa, kun aatelisen holhouskunnan sihteeri, vanha mies, jonka erityisalana oli tietää läänin kaikkien aatelismiesten ristimä- ja isännimet, kutsui häntä.
— Konstantin Dmitritsh, olkaa hyvä, hän sanoi, — veljenne hakee teitä. Äänestetään lakipykälän tulkitsemistavasta.
Levin meni isoon saliin, sai pienen valkean pallon ja astui veljensä jäljessä pöydän luo, jonka ääressä Svijazhski istui kasvoillaan ivallinen ilme, haroen ja nuuskien partaansa. Sergei Ivanovitsh pani kätensä laatikkoon, pisti pallonsa jonnekin ja pysähtyi pöydän ääreen odottamaan Leviniä. Levin tuli perästä, mutta unohti kokonaan mitä oli tehtävä ja kysyi sekaannuksissaan Sergei Ivanovitshilta: "Mihin tämä on pantava?" Hän kysyi hiljaa toivoen, etteivät ympärillä puhelevat henkilöt sitä kuulisi. Mutta puhelu vaikeni ja hänen sopimaton kysymyksensä kuultiin. Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan.
— Se riippuu kunkin vakaumuksesta, hän sanoi ankarasti. Monien suut menivät hymyyn. Levin punastui, pisti hätäisesti kätensä veran alle ja pani pallon oikealle, koska se oli hänen oikeassa kädessään. Mutta samassa hän muisti, että toinenkin käsi oli pistettävä veran alle, ja pisti sen hätäisesti perästä, mutta myöhään, ja hämmentyi siitä vielä enemmän ja poistui nolostuneena perimmäisten tuolirivien taakse.
— Satakaksikymmentäkuusi myöntävää! Yhdeksänkymmentäkahdeksan kieltävää! kajahti sihteerin ääni. Sitten kuului naurua: laatikosta löytyi nappi ja kaksi pähkinää. Uusi puolue oli voittanut, kyseenalainen äänioikeus myönnettiin.
Mutta vanha puolue ei katsonut itseään voitetuksi. Levin kuuli, että Snetkovia pyydettiin ehdokkaaksi, ja hän näki suuren joukon aatelismiehiä kokoontuvan lääninmarsalkan ympärille. Astuessaan lähemmäksi Levin kuuli Snetkovin puhuvan. Vastaten ehdokkuuspyyntöön hän puhui aateliston luottamuksesta, rakkaudesta, jota hän ei ollut ansainnut, sillä hänen ainoa ansionsa oli uskollisuus aatelistoa kohtaan, jolle hän oli omistanut kaksitoistavuotisen palveluksensa. "Olen koettanut palvella sitä voimieni mukaan, uskossa ja totuudessa, ja kiitän luottamuksestanne", toisti hän pari kertaa saman lauseen ja pysähtyi äkkiä nyyhkytysten ahdistamana ja poistui salista. Johtuivatpa nuo kyyneleet hänelle tapahtuvan vääryyden tunnosta, rakkaudesta aatelistoa kohtaan tai hänen asemansa hankaluudesta, kun hän tunsi olevansa vihollisten ympäröimä, liikutus tarttui, suuri osa aatelistoa heltyi ja Levininkin mielessä värähti hellyys Snetkovia kohtaan.
Lääninmarsalkka sattui ovessa tönäisemään Leviniä.
— Anteeksi, suokaa anteeksi, hän sanoi kuin vieraalle. Huomatessaan, että se oli Levin, hän hymyili arasti, kuin aikoen sanoa jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään liikutukseltaan. Ritarimerkit rinnassa ja valkeat kultakaluunaiset housut jalassa hän kiirehti pois väkijoukon keskeltä, muistuttaen ilmeeltään ja koko juhlapukuiselta hahmoltaan saarrettua petoa, joka näkee asioidensa olevan huonosti. Tuo ilme liikutti Leviniä erityisesti, sillä hän oli vasta eilen käynyt lääninmarsalkan luona holhousasian vuoksi ja nähnyt hänet silloin hyvän perheellisen miehen täydessä kunnianhohteessa. Hänen iso, vanhanaikaisesti sisustettu kotinsa, keikailemattomat, hieman epäsiistit, mutta kohteliaat vanhat lakeijat, jotka nähtävästi orjuuden ajoista saakka olivat palvelleet samaa isäntää, lihava, hyväluontoinen, pitsimyssyä ja turkkilaista hartialiinaa käyttävä rouva, joka niin hellästi hyväili pientä tyttärentytärtään, talon uljas poika, kuudesluokkalainen, joka tullessaan kotiin kymnaasista suuteli tervehdykseksi isän suurta kättä, isännän herttaiset, vilpittömät puheet ja eleet — kaikki se oli eilen herättänyt Levinissä ehdotonta kunnioitusta ja myötätuntoa. Tuo vanhus liikutti ja säälitti nyt Leviniä, ja hänen teki mieli sanoa tälle jotain ystävällistä.
— Te kai tulette siis vastedeskin olemaan meidän esimiehenämme, hän sanoi.
— Tuskin, sanoi marsalkka vilkaisten arasti taakseen. — Minä olen jo vanha ja väsynyt. On ansiokkaampia ja nuorempia, palvelkoot he nyt.
Ja marsalkka poistui sivuovesta.
Seurasi mitä juhlallisin hetki. Oli heti ryhdyttävä vaaleihin.
Kummankin puolueen johtajat laskivat joukkojaan.
Väittelyt Flerovista olivat hankkineet uudelle puolueelle Flerovin äänen, ja sitä paitsi oli voitettu aikaa. Näin ollen paikalle voitiin tuoda kolme aatelismiestä, joilta vanha puolue oli vehkeilyllään koettanut riistää mahdollisuuden ottaa osaa vaaleihin. Kaksi herraa, jotka olivat persoja viinille, oli nimittäin vastapuolueen toimesta juotettu humalaan, ja kolmannelta oli viety juhlapuku.
Saatuaan tietää tämän uusi puolue oli keskustelun aikana ehtinyt lähettää erään tilanomistajan noutamaan ajurilla viimeksi mainitulle aatelismiehelle juhlapuvun ja tuomaan toisen humalaan juotetuista aatelisklubille.
— Toisen toin, heitin vettä niskaan, sanoi hakija tullen Svijazhskin luo. — Ei hätää, kyllä hänestä äänestäjä tulee.
— Eihän vain kaadu? sanoi Svijazhski heiluttaen päätään.
— Ei, seisoo kuin nuori urho. Kun eivät täällä vain juottaisi…
Minä sanoin ravintoloitsijalle, ettei saa antaa missään nimessä.