XXIX
Kapea ravintolasali oli täynnä aatelistoa. Jännitys oli yhä kasvamassa, ja kaikki näyttivät rauhattomilta. Varsinkin johtajat, jotka tunsivat kaikki asiainhaarat, olivat jännittyneitä. He olivat alkavan taistelun järjestäjiä. Muut olivat kuin sotamiehet taistelun edellä, valmiina taisteluun, mutta hakivat pientä virkistystä ennen sen alkamista. Toiset söivät voileipiä tarjoilupöydän luona, toiset kävelivät edestakaisin soikeassa huoneessa poltellen savukkeita ja tarinoiden vanhojen ystäviensä kanssa, joita eivät olleet pitkään aikaan tavanneet.
Levinin ei tehnyt mieli syödä, eikä hän ollut tupakkamies. Hänen ei myöskään tehnyt mieli mennä Sergei Ivanovitshin, Stepan Arkadjevitshin ja Svijazhskin joukkoon, koska heidän parissaan seisoi tallimestarin virkapuvussa oleva Vronski vilkkaasti jutellen. Jo eilen Levin oli nähnyt hänet vaalipäivillä ja koettanut olla tapaamatta häntä. Levin istuutui ikkunan luo, katseli eri ryhmiä ja kuunteli mitä ympärillä puhuttiin. Häntä painoi alakuloisuus varsinkin sen vuoksi, että hän huomasi kaikkien olevan vilkkaita, huolestuneita ja toimeliaita, ja vain hän yksin lähistölle istuutuneen meriupseeripuvussa olevan vanhan, hampaattoman ukon kanssa oli toimeton ja innoton.
— Se on sellainen vekkuli! Vaikka minä sille puhuin, niin mitä vielä! Ei niihin ole luottamista, puhui innostuneesti lyhyenläntä kumaraharteinen tilanomistaja, jonka voideltu tukka ulottui aatelispuvun kirjaillulle kaulukselle saakka ja jonka uudet, nähtävästi vaalipäiviksi tehdyt saappaat kopisivat kuuluvasti. Hän loi Leviniin tyytymättömän silmäyksen ja kääntyi jyrkästi ympäri.
— Huonoa peliä pelaavat, sanoi hänen pienikasvuinen, ohutääninen toverinsa.
Heidän jälkeensä Leviniä kohti kiiruhti kokonainen joukko tilanomistajia, lihava kenraali keskellään. He näyttivät etsivän paikkaa, missä olisivat saaneet keskustella toisten kuulematta heidän puheitaan.
— Kuinka hän uskaltaa sanoa, että minä olen käskenyt varastamaan häneltä housut. On kai itse juonut ne. Vähät minä hänen ruhtinaallisuudestaan! On sikamaista mennä puhumaan sillä tavoin!
— Mutta ne nojaavat lakipykälään, puheltiin toisessa ryhmässä, — vaimon täytyy olla aateliston kirjoissa.
— Hittoa minä lakipykälistä! Minä puhun niin kuin sydän käskee. Sitä vartenhan tässä jalosukuista aatelistoa ollaan, että olisi luottamusta.
— Saanko tarjota teidän ylhäisyydellenne hiukan finechampagne'ia?
Toinen joukko seurasi erästä äänekkäästi huutelevaa aatelismiestä; se oli toinen humalaan juotetuista.
— Minä olen aina neuvonut Marja Semjonovnaa antamaan tilansa vuokralle, sillä näin se on hänelle vain vahingoksi, puhui vanhan pääesikunnan aikaisessa everstinpuvussa oleva harmaaviiksinen tilanomistaja miellyttävällä äänellä. Se oli sama mies, jonka Levin oli tavannut Svijazhskin luona. Levin tunsi hänet heti. Tilanomistajakin kiinnitti katseensa Leviniin ja he tervehtivät.
— Hauska tavata. Kyllä, kyllä. Muistan hyvinkin. Viime vuonna
Nikolai Ivanovitshin luona tutustuttiin.
— No kuinka teidän maanviljelyksenne luistaa? kysyi Levin.
— Tuottaa tappiota niin kuin ennenkin, vastasi tilanomistaja nöyrästi hymyillen, kasvoillaan tyyni vakaumuksen ilme, ikään kuin asiat olisivat sujuneet niin kuin pitikin, ja asettui Levinin viereen. — Kuinka te olette osunut meidän lääniimme? kysyi hän. — Tulitte kai ottamaan osaa coup d'état'han[70]? hän sanoi ääntäen ranskalaiset sanat varmasti, mutta huonosti. — Koko Venäjä on koolla: kamariherroja, miltei ministerejäkin. Hän osoitti erään kenraalin seurassa valkeissa housuissa ja kamariherranpuvussaan astelevan Stepan Arkadjevitshin komeaa hahmoa.
— Minun täytyy tunnustaa, että en oikein ymmärrä aateliston vaalipäivien merkitystä, sanoi Levin.
Tilanomistaja katsahti häneen.
— Mitä ymmärtämistä siinä on? Ei niillä ole mitään merkitystä. Vanhentunut laitos, joka liikkuu enää vain inertian voimasta. Katsokaapa noita pukuja — nekin ilmaisevat, että tämä on rauhantuomarien ja kaikenlaisten virka- ja toimikuntien jäsenten eikä aateliston kokous.
— Miksi tekin sitten käytte niissä? kysyi Levin.
— Vanhasta tottumuksesta. Ja ystävyyssuhteiden ylläpitämiseksi. Se on tavallaan siveellinen velvollisuus sekin. Onhan siinä totta puhuen muutamia etunäkökohtiakin. Täytyy äänestää lankomiestä vakinaiseksi jäseneksi; köyhää väkeä, tarvitsevat tuloja. Mutta mitäs ne nuo herrat täällä tekevät? hän sanoi osoittaen sitä myrkyllistä herrasmiestä, joka oli puhunut kokouksessa.
— Se on uutta aatelispolvea.
— Uuttapa hyvinkin. Mutta ei aatelia. Ne ovat maanomistajia, ja me olemme tilallisia. Moiset aateliset tuottavat vain vahinkoa itselleen.
— Mutta tehän sanoitte itse, että tämä on vanhentunut laitos.
— Vanhentunutpa tietenkin, mutta kunnioittavamman kohtelun se silti ansaitsisi. Esimerkiksi tuo Snetkov… Olimmepa me hyviä tai huonoja, me olemme kasvaneet tuhat vuotta. Jos esimerkiksi talon eteen on raivattava puutarha ja siinä sattuu kasvamaan satavuotinen puu… Olkoon, että se on rosoinen ja vanha, mutta vanhusta ei pidä kaataa kukkapengermän vuoksi, vaan pitää järjestää kukkapenkereet niin, että voi käyttää hyväkseen puutakin. Sellaista ei vuodessa saa nousemaan, hän sanoi varovasti ja vaihtoi samassa keskustelunaihetta. — No kuinkas teidän maatilallanne asiat luistavat?
— Huononlaisesta Ehkä noin viisi prosenttia tuottaa.
— Niin, mutta te ette ota itseänne lukuun. Maksaa kai teidänkin työnne jotain. Tiedän omasta kokemuksestani. Siihen aikaan kun olin virassa enkä hoitanut maatilaani, sain palkkaa kolmetuhatta ruplaa. Nyt minä teen työtä paljon enemmän kuin virassani ja saan, kuten tekin, viisi prosenttia ja senkin nipin napin. Ja omat vaivani jäävät palkitsematta.
— Miksi te sitten teette sitä, jos se on vain tappioksi?
— Teen kuitenkin. Mitäs tässä muuta? Kun on tottunut siihen ja tietää, että niin täytyy. Lisäksi voin sanoa senkin, jatkoi hän nojaten kyynärpäällään ikkunaa vasten, — että poikani ei näytä välittävän koko maatyöstä. Hänestä taitaa tulla tiedemies. Niin ettei ole jatkajaa. Ja niinpä sitä sitten tekee. Äskettäin laitoin puutarhan.
— Niin, niin, sanoi Levin, — niin se juuri on. Minä tunnen aina, ettei minun maatalouteni oikeastaan kannata, mutta teen kuitenkin. On jonkinmoinen velvollisuudentunto maata kohtaan.
— Kävi tässä äskettäin naapurikauppias luonani, jatkoi tilanomistaja. — Kävelimme katselemassa viljelyksiä ja puutarhaa. "Ei", sanoo kauppias, "kaikki muu on teillä järjestyksessä, Stepan Vasiljevitsh mutta puutarha on rappiolla". Vaikka juuri se on hyvässä kunnossa. "Pois pitäisi tuo lehmus hakata", sanoo. "Tulisi hyvää niintä, se on nyt vahvassa hinnassa, ja puut voisi käyttää rakennuksiin."
— Ja niillä rahoilla hän ostaisi karjaa tai maata polkuhinnasta ja vuokraisi sen monessa osassa talonpojille, jatkoi hymyillen Levin, joka oli nähtävästi useamman kerran tutustunut sellaisiin laskelmiin. — Ja hän kyllä hankkii itselleen rikkauksia. Mutta te ja minä saamme kiittää luojaamme, jos pystymme pitämään omamme koossa ja jättämään lapsillemme.
— Tehän kuulutte olevan naimisissa? sanoi tilanomistaja.
— Olen, vastasi Levin iloisen ylpeänä. — Niin, omituista se on, jatkoi hän. — Niin, me elämme ilman voiton toivoa. Voisi luulla, että meidät on asetettu vaalimaan jotain tulta niin kuin muinaiset Vestan neitsyet.
Tilanomistaja hymähti harmaiden viiksiensä takaa.
— Onhan meidän joukossamme semmoisiakin, niin kuin ystävämme Nikolai Ivanovitsh tai äskettäin maalle muuttanut kreivi Vronski, jotka tahtovat kokeilla maanviljelystä elinkeinona; mutta ainakin tähän asti se on ollut vain pääoman hukkaan heittoa eikä mitään muuta.
— Mutta miksi me emme tee niin kuin kauppiaat? Miksi emme hakkaa puistoamme niineksi? sanoi Levin palaten äskeiseen ajatukseensa.
— Sitä tulta vaaliaksemme, niin kuin te äsken sanoitte. Ei se ole aatelisten tehtävä. Eikä aateliston työtä suoriteta näissä aateliskokouksissakaan, vaan kukin tekee sitä omassa nurkassaan. On olemassa säätyvaisto, joka sanoo mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä. Olen nähnyt samaa talonpojissakin. Kun sattuu oikea talonpoika, niin se kyntää ja perkaa niin huonot kuin hyvätkin maat. Ei katso kannattaako. Suoraan tappiokseen.
— Niin mekin, sanoi Levin. — Oli erittäin hauska tavata, lisäsi hän nähdessään Svijazhskin tulevan.
— Me tässä tapasimme toisemme ensimmäisen kerran sen jälkeen kun teillä tutustuimme, sanoi tilanomistaja, — ja yllyimme juttelemaan.
— No, oletteko kovastikin haukkuneet uutta maailmanmenoa? sanoi
Svijazhski hymyillen.
— Eipä muutenkaan.
— Saitte keventää mieltänne.