XXX
Svijazhski otti Leviniä käsikoukusta ja lähti hänen kanssaan toisten luo.
Nyt hänen oli mahdotonta välttyä tapaamasta Vronskia. Tämä seisoi Stepan Arkadjevitshin ja Sergei Ivanovitshin rinnalla ja katsoi suoraan Leviniin, kun tämä lähestyi.
— Hauska nähdä. Minulla on ollut ilo tavata teitä ennenkin… muistaakseni ruhtinatar Shtsherbatskajan luona, hän sanoi ojentaessaan kätensä Levinille.
— Niin, muistan tapaamisemme varsin hyvin, sanoi Levin sävähtäen tulipunaiseksi ja kääntyi heti puhelemaan veljensä kanssa.
Vronski jäi puhelemaan Svijazhskin kanssa suu hienoisessa hymyssä eikä hänellä näyttänyt olevan vähintäkään halua puhutella Leviniä. Mutta Levin, joka puheli veljensä kanssa, vilkuili häneen lakkaamatta ja mietti, mitä sanoisi hänelle selittääkseen äskeisen karkeutensa.
— Mikä asia on seuraavana? Levin kysyi katsoen Svijazhskiin ja
Vronskiin.
— Snetkovin vaali. Hänen on joko kieltäydyttävä tai myönnyttävä, vastasi Svijazhski.
— No onko hän suostunut vai ei?
— Sepä se, hän ei ole tehnyt kumpaakaan, sanoi Vronski.
— Kenestä sitten äänestetään, jos hän kieltäytyy? kysyi Levin katsoen Vronskiin.
— Siitä joka suostuu, sanoi Svijazhski.
— Rupeatteko te? kysyi Levin.
— En minä ainakaan, sanoi Svijazhski luoden pelästyneen katseen sivulleen Sergei Ivanovitshin vieressä seisovaan myrkylliseen herraan.
— Kuka sitten? Nevedovskiko? sanoi Levin hämmentyneenä. Mutta se oli vielä pahemmin sanottu. Nevedovski ja Svijazhski olivat molemmat ehdokkaita.
— Minä en missään tapauksessa, vastasi myrkyllinen herra. Se oli itse Nevedovski. Svijazhski esitti hänet Levinille.
— Onpas tämä saanut sinutkin innostumaan! sanoi Stepan Arkadjevits iskien silmää Vronskille. — Eikös olekin kuin kilparatsastuksessa? Voisi lyödä vetoakin.
— Niin, innostuu sitä tähänkin, sanoi Vronski. — Ja kun on kerran ryhtynyt asiaan, tekee mieli viedä se loppuun asti. Taistelua! hän sanoi rypistäen kulmiaan ja purren yhteen voimakkaita leukapieliään.
— Mainio lakimies tuo Svijazhski! Hänellä on kaikki selvänä.
— Niin on, sanoi Vronski hajamielisesti.
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Vronski alkoi ajankulukseen tarkastella Levinin jalkoja ja pukua, vilkaisi sitten tätä kasvoihin ja kohtasi Levinin synkät silmät, ja sanoi jotain sanoakseen:
— Kuinka te, vakinainen maalla-asuja, ette ole rauhantuomarina?
Ainakaan ette ole rauhantuomarin virkapuvussa.
— En ole, sillä pidän rauhanoikeutta hölmöläisten laitoksena, vastasi Levin, joka oli koko ajan odottanut tilaisuutta keskusteluun Vronskin kanssa voidakseen sovittaa äskeisen tahdittomuutensa.
— Minä luulisin päinvastoin, sanoi Vronski tyynesti kummeksuen synkkää arviota.
— Se on narrinpeliä, keskeytti Levin. — Me emme tarvitse rauhantuomareja. Minulla ei ole kahdeksaan vuoteen ollut ainoatakaan oikeusjuttua. Ne mitä oli sitä ennen, ratkaistiin kaikki päin mäntyä. Rauhantuomari asuu neljänkymmenen virstan päässä meiltä. Parin ruplan asian vuoksi täytyy lähettää asiamies, joka maksaa viisitoista ruplaa.
Ja hän kertoi, kuinka talonpoika oli varastanut mylläriltä jauhoja, ja kun mylläri sanoi tälle siitä, mies nosti haasteen parjauksesta. Kaikki tämä oli sopimatonta ja tyhmää, ja Levin tunsi sen puhuessaan itsekin.
— Oo, siinä meillä on originelli mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh suu makeassa hymyssä. — Mutta mennäänpä katsomaan, eikö siellä aleta jo äänestää…
Ja he erosivat.
— Minä en käsitä, sanoi Sergei Ivanovitsh, joka oli huomannut veljensä nolon intoilun, — en käsitä, kuinka joku voi olla niin kokonaan vailla vähäisintäkin poliittista tahdikkuutta. Sitä meiltä venäläisiltä näyttää puuttuvan. Lääninmarsalkka on meidän vastustajamme, ja sinä olet hänen kanssaan ami cochon[71], ja pyydät häntä suostumaan ehdokkaaksi. Mutta kreivi Vronski… minä en hankkiudu hänen ystäväkseen; vaikka hän pyysi päivällisille, minä en mene; mutta hän on meikäläisiä, miksi hänestä pitää tehdä vihamies. Sitten sinä kysyt Nevedovskilta, tuleeko hän ehdokkaaksi. Sellainen ei sovi.
— Voi, enhän minä tajua mitään! Nuohan ovat kaikki pikkuasioita, vastasi Levin.
— Niinhän sinä sanot, mutta heti kun rupeat johonkin, sekoitat kaiken.
Levin vaikeni, ja he menivät yhdessä suureen saliin.
Lääninmarsalkka oli päättänyt ruveta ehdokkaaksi, vaikka hän tunsikin ilmassa salajuonia itseään vastaan ja vaikka kaikki eivät olleet häntä pyytäneet. Humu vaikeni salissa, sihteeri luki juhlallisella äänellä, että nyt alkoi äänestys kaartin ratsumestari Mihail Stepanovitsh Snetkovin valitsemisesta lääninmarsalkan toimeen.
Kihlakunnanmarsalkat menivät äänestyspallolautasineen omien pöytiensä luota puhemiehen pöydän luo, ja vaalit alkoivat.
— Pistä oikealle, kuiskasi Stepan Arkadjevitsh Levinille, kun hän veljensä mukana astui kihlakunnanmarsalkan jäljessä pöydän luo. Mutta Levin oli unohtanut sen laskelman, joka hänelle oli selitetty, ja pelkäsi Stepan Arkadjevitshin erehtyneen sanoessaan "oikealle". Snetkovhan oli vihollinen. Tullessaan laatikon luo piti Levin palloa oikeassa kädessään, mutta luullessaan erehtyneensä hän siirsi sen vain laatikon ääressä vasempaan käteensä ja pani sen sitten nähtävästi vasemmalle. Asiantuntija, joka seisoi laatikon luona ja joka pelkästä kyynärpään liikahduksesta tiesi, kuka minnekin pani, nyrpisti tyytymättömästi nenäänsä. Hänen ei tarvinnut ollenkaan käyttää tarkkanäköisyyttään.
Humu vaikeni ja pallot laskettiin. Sitten yksinäinen ääni ilmoitti puoltavien ja hylkäävien lukumäärän.
Marsalkka valittiin suurella ääntenenemmistöllä. Syntyi rähinä ja joukko ryntäsi ovelle. Snetkov tuli sisään ja onnitteleva aatelisto saartoi hänet.
— No nytkö kaikki on tehty? kysyi Levin Sergei Ivanovitshilta.
— Vasta alkua tämä on, sanoi Svijazhski hymyillen Sergei
Ivanovitshin takaa. — Varaehdokas voi saada enemmän ääniä.
Levin oli taas kokonaan unohtanut sen. Nyt vasta hän muisti, että asiassa olikin jokin mutkikas menettely, mutta häntä ikävystytti muistella, millainen se oli. Hänet valtasi alakulo, ja hänen teki mielensä lähteä pois tästä joukosta.
Koska kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota eikä kukaan näyttänyt häntä tarvitsevan, hän poistui hiljaa kapeaan ravintolasaliin ja tunsi suurta helpotusta nähdessään taas lakeijat. Harmaantunut lakeija pyysi saada tarjota hänelle ruokaa, ja hän suostui. Syötyään kotletin papujen kera ja jutelmaan lakeijan kanssa entisaikojen herrasväestä Levin lähti parvekkeille kävelemään, sillä hänestä tuntui ikävältä mennä takaisin suureen saliin.
Parvekkeet olivat täpötäynnä upeasti pukeutuneita naisia, jotka kurottautuivat reunakaiteiden yli ja koettivat olla hukkaamatta ainoatakaan alhaalla lausuttua sanaa. Naisten takana istui juhlapukuisia asianajajia, kymnaasinopettajia silmälasit nenällä ja upseereja. Kaikkialla puhuttiin vaaleista ja siitä, miten väsynyt marsalkka mahtoi olla ja miten kiinnostavia väittelyt olivat; erään ryhmän keskuudessa Levin kuuli kiiteltävän veljeään. Muuan nainen puhui asianajajalle:
— Olen niin iloinen siitä, että sain kuulla Koznyshevin puhuvan. Sen vuoksi kannattaa nähdä hiukan nälkääkin. Kuinka äärettömän selvästi ja kuuluvasti hän sanoo kaiken! Teillä oikeudessa kukaan ei puhu sillä tavoin. Maidel puhuu vähän siihen tapaan, mutta ei läheskään niin kaunopuheisesti.
Löydettyään vapaan paikan kaiteen vierestä Levin istuutui katsomaan ja kuuntelemaan kyynärvarret kaiteita vasten.
Kaikki aatelismiehet istuivat omissa kihlakunnissaan. Keskellä salia seisoi virkapukuinen mies ja julisti kimeällä äänellä:
— Lääninmarsalkaksi on ehdotettu esikunnan ratsumestari Jevgeni
Ivanovitsh Opuhtinia!
Seurasi kuolemanhiljaisuus, ja kuului vain heikko vanhuksen ääni:
— Kieltäytyy.
— Ehdokkaana on hovineuvos Pjotr Petrovitsh Boll, jatkoi kimeä ääni.
— Kieltäytyy! kajahti vinkuva vastaus.
Taas ilmoitettiin uusi ehdokas, joka taas "kieltäytyi". Niin jatkui lähes tunnin ajan. Levin nojasi kaiteeseen ja katseli ja kuunteli. Ensin hän ihmetteli ja koetti käsittää, mitä se merkitsi; mutta pian hän huomasi, ettei voinut käsittää sitä, ja häntä alkoi vaivata ikävä. Kun hän sitten muisti, millaisen mielenkuohun ja kiukun hän oli nähnyt noiden ihmisten kasvoilla, hänen tuli paha olla: hän päätti lähteä pois ja meni alas. Tullessaan parvekkeen eteisen poikki hän näki siellä yksinäisen kymnaasilaisen, joka käveli edestakaisin alakuloisena ja silmänalukset turvonneina. Portaissa tuli vastaan pariskunta: nainen kiiruhti edellä, korkeat kengänkannat tiuhaan kopisten, ja mies, syyttäjän apulainen, seurasi jäljessä.
— Sanoinhan minä, ettette myöhästy, sanoi mies Levinin päästäessä rouvan ohitseen.
Levin oli jo eteisessä ja tunnusteli paraikaa liivintaskustaan turkkinsa numeroa, kun sihteeri tavoitti hänet. — Joutukaa, Konstantin Dmitritsh, äänestetään.
Ehdokas, josta äänestettiin, oli tuo äsken niin varmasti kieltäytynyt
Nevedovski.
Levin astui salin ovelle: se oli suljettu. Sihteeri koputti; ovi aukeni ja kaksi tulipunaista tilanomistajaa puikahti ovesta Leviniä vastaan.
— En kestä, sanoi toinen raskaasti puhaltaen.
Samassa ilmestyi lääninmarsalkka ovelle. Hänen kasvonsa olivat pelon ja nääntymyksen vääristämät.
— Minähän sanoin, ettei ketään saa laskea ulos! ärjäisi hän vartijalle.
— Minä laskin sisään, teidän ylhäisyytenne!
— Oi, hyvä isä! sanoi lääninmarsalkka ja huokaisi raskaasti. Sitten hän lähti pää kumarassa ja valkeat housut vilkkuen pujottelemaan väsyneesti salin poikki ison pöydän luo.
Nevedovski sai eniten ääniä, niin kuin oli suunniteltukin, ja hänestä tuli lääninmarsalkka. Monet olivat iloisia, monet tyytyväisiä ja onnellisia, toiset olivat riemuissaan, toiset tyytymättömiä ja onnettomia. Lääninmarsalkka oli epätoivoissaan eikä voinut salata sitä. Kun Nevedovski lähti salista, väkijoukko ympäröi hänet ja seurasi häntä riemusaatossa, niin kuin se oli avajaispäivänä saatellut kuvernööriä ja niin kuin se oli saattanut Snetkovia, kun hänet oli valittu.