XXVII
Talo oli suuri ja vanhanaikainen, ja vaikka Levin asuikin yksin, piti hän lämpimänä ja käytössään koko taloa. Hän tiesi sen olevan tyhmää, jopa väärinkin ja vastoin hänen uusia suunnitelmiaan, mutta tämä talo oli hänen koko maailmansa. Se oli maailma, jossa hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet ja kuolleet. He olivat eläneet sitä elämää, joka Levinistä tuntui kaiken täydellisyyden ihanteelta ja jonka hän haaveili kerran uudistavansa vaimonsa ja perheensä kanssa.
Levin ei juurikaan muistanut äitivainajaansa. Etäinen käsitys äidistä oli Levinille pyhä muisto, ja hän kuvitteli tulevan vaimonsa äitivainajansa kaltaisen ihanan ja pyhän naisihanteen toisinnoksi.
Rakkautta naiseen hän ei voinut mitenkään kuvitella ilman avioliittoa, ja hän kuvitteli ensin mielessään perheen ja sitten vasta naisen, joka antaisi hänelle sen. Hänen käsityksensä naimisiinmenosta erosi siten suuresti hänen useimpien tuttaviensa käsityskannasta, jonka mukaan avioliiton solmiminen oli eräs inhimillisen yhteiselämän monista tehtävistä. Levinille se oli ollut elämän pääkysymys, josta riippui koko elämän onni. Ja nyt oli hänen luovuttava siitä.
Kun hän oli mennyt pieneen vierassaliin, jossa hän aina joi teensä, ja istuutunut kirja kädessä nojatuoliinsa, ja kun Agafja Mihailovna oli tuonut hänelle teetä sanoen tapansa mukaan: "Jos istuisin vähän minäkin", ja istuutunut tuolille ikkunan ääreen, tunsi Levin ihmeekseen, ettei hän vielä ollutkaan lopullisesti jättänyt haaveitaan ja että hän ei voinut elää ilman niitä. Samanko vai toisen kanssa, mutta kerran se sittenkin tapahtuisi. Hän luki kirjaa ja mietti lukemaansa, pysähdellen väliin kuuntelemaan kaiken aikaa lavertelevaa Agafja Mihailovnaa, ja hänen kuvitelmiinsa kohosi sekalaisia kuvia talous- ja tulevasta perhe-elämästä. Hän tunsi, että hänen sielunsa pohjalla jotain vakaantui, tyyntyi ja asettui pikkuhiljaa sijoilleen.
Hän kuunteli Agafja Mihailovnan juttelua siitä, miten Prohor-lurjus juopotteli lakkaamatta Leviniltä hevosen ostoon saamillaan rahoilla ja oli piessyt vaimonsa henkitoreisiin. Hän kuunteli ja luki kirjaa ja mietti sen herättämien ajatusten kulkua. Kirja oli Tyndallin teos lämmönsäteilystä. Hän muisti arvostelleensa Tyndallia, joka oli liiankin tyytyväinen kokeidensa näppäryyteen ja jolta puuttui filosofista katsomusta. Ja yhtäkkiä nousi mieleen iloinen ajatus: "Kahden vuoden perästä minun karjassani on kaksi hollantilaislehmää ja Paava itse luultavasti vielä elossa; kahdentoista Berkutin tyttären jonoon kun pistää loppukaneetiksi nuo kolme, niin kelpaa katsella!" Hän tarttui taas kirjaansa. "No hyvä, sähkö ja lämpö ovat siis yhtä ja samaa; mutta saako yhtälössä kysymyksen ratkaisemiseksi asettaa toisen suureen toisen sijaan? Ei. Entä sitten? Tunteehan kaikkien luonnonvoimien keskinäisen yhteyden jo vaistomaisesti… On hauskaa, kun Paavan vasikasta kasvaa punaisenkirjava lehmä, entäs koko karja, kun siihen pannaan jatkoksi ne kolme!… Siitä tulee mainio! Menen vaimon ja vieraiden kanssa karjaa vastaan… Vaimo sanoo: me olemme Kostjan kanssa hoitaneet tuota vasikkaa kuin lasta ikään. Miten se voi tuottaa teille niin suurta huvia? sanoo vieras. Kaikki mikä huvittaa miestäni, huvittaa myös minua. Mutta kuka vaimo on?" Ja hän muisti mitä Moskovassa oli tapahtunut… "Niin, minkä sille voi?… Ei ole minun syyni. Mutta tästä lähtien kaikki sujuu toisin. On turhaa puhetta, ettei elämä muka anna mahdollisuuksia, että menneisyys panee vastaan. Täytyy ponnistella elääkseen paremmin, paljon paremmin…" Hän kohotti päätään ja vaipui mietteisiinsä. Vanha Laska, joka ei vielä ollut ehtinyt sulattaa hänen saapumisensa iloa, vaan oli juoksennellut pihalla hiukan haukahdellakseen, tuli isäntänsä luo häntä heiluen ja ulkoilman tuoksun mukanaan tuoden, pisti valittavasti vikisten päänsä hänen kätensä alle ja kerjäsi hänen hyväilyään.
— Ei puutu kuin sanat, sanoi Agafja Mihailovna, — vaikka onkin vain koira… Ymmärtääpä sekin, että isäntä on tullut kotiin ja on ikävissään.
— Miten niin ikävissään?
— Niin kuin en minä näkisi, herra kulta? Jo on tässä aikakin tuntea herrasväet! Kun olen lapsesta asti herrasväissä ollut. Ei hätää, hyvä herra. Kun vain on terveyttä ja omatunto puhdas.
Levin katsoi kiinteästi häneen ihmetellen, miten Agafja Mihailovna saattoi ymmärtää hänen ajatuksensa.
— Tuon kai lisää teetä? sanoi Agafja Mihailovna, otti kupin ja meni. Laska puski yhä päätään Levinin kättä vasten. Kun hän silitteli sitä hieman, koira käpertyi heti keräksi hänen jalkojensa juureen ja painoi päänsä esiin pistävän takajalan päälle. Merkiksi siitä, että nyt oli kaikki hyvin ja onnellisesti, se raotti hiukan suutaan, maiskautti huuliaan ja saatuaan tahmeat huulensa mukavammin vanhojen hampaitten ympärille vaipui hiljaiseen, autuaaseen lepoon. Levin seurasi tarkkaavasti tuota sen viimeistä liikettä.
— Niin, sitä minäkin! hän sanoi itsekseen, — niin, sitä minäkin. Ei hätää… Kaikki on hyvin.