XXVIII
Tanssiaisten jälkeen varhain aamulla Anna Arkadjevna lähetti miehelleen sähkösanoman, jossa ilmoitti lähtevänsä Moskovasta samana päivänä.
— Ei, minun täytyy, on pakko lähteä, selitti hän kälylleen muuttuneita aikeitaan sellaisella äänensävyllä, kuin hän olisi vastikään muistanut lukemattoman joukon kiireellisiä asioita; — ei, parasta lähteä tänään!
Stepan Arkadjevitsh ei syönyt päivällistä kotona, vaan lupasi tulla saattamaan sisartaan seitsemän aikaan.
Kitty ei myöskään saapunut, vaan lähetti sanan, että hänen päätään kivisti. Dolly ja Anna söivät yksin lasten ja englantilaisneidin kanssa. Mahtoiko johtua siitä, että lasten mieli on epävakaa, vaiko siitä, että he suuressa herkkyydessään tunsivat Annan tänään olevan aivan toisenlainen kuin silloin, kun he olivat ihastuneet häneen, ja ettei tämä enää ajatellut heitä, — joka tapauksessa he olivat lakanneet leikkimästä tätinsä kanssa ja rakastamasta häntä, eikä heitä näyttänyt ollenkaan liikuttavan hänen lähtönsä. Koko aamupäivän Anna oli tehnyt matkavalmisteluja. Hän oli kirjoitellut kirjelappuja Moskovan-tuttavilleen, merkinnyt muistiin laskujaan ja järjestellyt kokoon tavaroitaan. Ylipäätään Dollystä oli näyttänyt, ettei Anna ollut rauhallisella tuulella, vaan sellaisen huolestuneen mielialan vallassa, jonka Dolly hyvin tunsi omasta kokemuksestaan ja joka ei tullut ilman syytä, vaan jonka alla useimmiten piili tyytymättömyys itseensä. Päivällisen jälkeen Anna lähti vaihtamaan pukua huoneeseensa, ja Dolly meni hänen jäljessään.
— Kuinka sinä olet tänään niin kummallinen? Dolly sanoi hänelle.
— Minä? Olenko sinun mielestäsi? Minä en ole kummallinen, vaan paha. Minulla on sellaisia tuulia. Tekee koko ajan mieli itkeä. Se on hyvin tyhmää, mutta meneehän se ohi, Anna sanoi kiireesti ja kumartui punastuen pienen matkalaukkunsa puoleen pannakseen siihen yömyssynsä ja batistiset nenäliinansa. Hänen silmänsä loistivat erikoisesti ja helmeilivät kaiken aikaa kyynelissä. — Oli niin vaikeaa lähteä Pietarista, ja nyt ei taas tekisi mieli lähteä täältä.
— Sinä tulit ja teit hyvän työn, Dolly sanoi tarkkaavasti tähyten häneen.
Anna katsahti häneen kyynelistä kostein silmin.
— Älä sano niin, Dolly. Minä en ole tehnyt mitään enkä ole voinut tehdä. Minä ihmettelen usein, miksi ihmiset ovat päättäneet pilata minut. Mitä minä olen tehnyt ja mitä voinut tehdä? Sinun sydämessäsi oli tarpeeksi paljon anteeksi antavaa rakkautta…
— Ilman sinua olisi käynyt herra ties kuinka! Miten onnellinen sinä olet, Anna, Dolly sanoi. — Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja hyvää.
— Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset sanovat.
— Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.
— On minulla! väitti Anna, ja yhtäkkiä, kyynelten jälkeen, nousi ovela hymy hänen huulilleen.
— No, se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä,
Dolly sanoi hymyillen.
— Ei ole, synkkä se on. Tiedätkö, miksi minä lähden tänään enkä huomenna? Tunnustan sinulle sen asian, joka minua painaa, Anna sanoi heittäytyen päättävästi nojalleen tuolin selustaa vasten ja katsoen Dollyä suoraan silmiin.
Ja Dolly huomasi ihmeekseen Annan punastuneen aina korvia ja kaulalla kiemurtelevia mustia kiharoita myöten.
— Niin, jatkoi Anna. — Tiedätkö, miksi Kitty ei tullut tänne päivälliselle? Siksi, että hän on mustasukkainen minulle. Minä turmelin… olin syynä siihen, että nämä tanssiaiset tuottivat hänelle ilon sijasta vain tuskaa. Mutta totta puhuen en minä ole syypää, tai kenties hiukan, hän sanoi venyttäen ohuella äänellä sanaa "hiukan".
— Miten sinä sanoit tuon Stivan tapaan, Dolly sanoi nauraen. Anna loukkaantui.
— Oi ei, oi ei! Minä en ole Stiva, hän sanoi synkän näköisenä. —
Siksi juuri puhun sinulle, etten tahdo hetkeäkään epäillä itseäni,
Anna sanoi.
Mutta heti nämä sanat sanoessaan hän tunsi hän ne vääriksi; hän ei ainoastaan epäillyt itseään, vaan tunsi jopa omituista kuohuntaa ajatellessaan Vronskia ja tiesi lähtevänsä aikaisemmin kuin oli aikonut juuri siksi, ettei enää tapaisi häntä.
— Niin, Stiva kertoi minulle, että sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan ja että hän…
— Sinä et voi kuvitella, miten hassusti kaikki sattui. Minun kun piti olla vain puhemiehenä, ja syntyikin aivan muuta. Kenties minä vastoin tahtoani…
Hän punastui ja vaikeni.
— Oo, ne tuntevat sen heti! Dolly sanoi.
— Mutta minä olisin aivan epätoivoissani, jos siinä olisi ollut jotain vakavampaa hänen puoleltaan, ehätti Anna, — ja minä olen varma siitä, että se kaikki unohtuu ja Kitty lakkaa vihaamasta minua.
— Muuten en minä, Anna hyvä, totta puhuen juurikaan toivoisi Kittylle tuota avioliittoa. Parempi olisikin ero, jos hän, Vronski, kerran saattoi rakastua sinuun yhtenä päivänä.
— Oh, hyvä Jumala, se oli niin tyhmää! Anna sanoi, ja kirkas mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, kuin hän kuuli miettimänsä ajatuksen sanoiksi lausuttuna. — Matkustan nyt pois tehtyäni vihamiehekseni Kittyn, johon olin niin kiintynyt. Oi, miten suloinen hän on! Lupaathan sinä korjata asia, Dolly? Eikö niin?
Dolly saattoi tuskin pidättää hymyään. Hän piti paljon Annasta, mutta hänestä tuntui hyvältä nähdä tälläkin olevan heikkouksia.
— Vihamieheksesi? Se on mahdotonta.
— Olisin niin suonut, että te kaikki olisitte pitäneet minusta, niin kuin minä pidän teistä; ja nyt olen yhä enemmän kiintynyt teihin, Anna sanoi kyynelsilmin. — Voi, miten tyhmä minä tänään olen.
Hän pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan ja alkoi pukeutua.
Juuri ennen hänen lähtöään saapui myöhästynyt Stepan Arkadjevitsh kasvot punaisina ja iloisina ja viinille ja sikarille tuoksahtaen.
Annan tunteellisuus tarttui Dollyynkin, ja syleillessään kälyään viimeisen kerran tämä kuiskasi:
— Muista Anna, minä en koskaan unohda, mitä sinä minulle teit. Ja muista, että minä olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan sinua parhaimpana ystävänäni!
— Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja koettaen salata kyynelensä.
— Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas ystäväni!