XXXI
Niin kovasti kuin Anna oli halunnutkin saada nähdä poikaansa, niin kauan kuin hän oli ajatellutkin tämän tapaamista ja valmistautunut siihen, hän ei mitenkään ollut osannut aavistaa, että jälleennäkeminen vaikuttaisi häneen niin voimakkaasti. Palattuaan yksinäiseen hotellihuoneistoonsa hän ei pitkään aikaan voinut käsittää, miksi oli siellä. "Niin, nyt se on kaikki mennyttä ja minä olen taas yksin", hän sanoi itsekseen ja istuutui hattu päässä uunin vieressä olevaan nojatuoliin. Hän tuijotti jähmettynein silmin pronssikelloa, joka oli ikkunoiden välissä olevalla pöydällä, ja vaipui ajatuksiinsa.
Ulkomailta tuotu ranskalainen kamarineito tuli tarjoamaan pukeutumisapua. Anna katsahti häneen oudosti ja sanoi: — Ei vielä. Lakeija tarjosi kahvia. — Ei vielä, sanoi Anna.
Italialainen imettäjä tuli sisään sievästi puettu tyttö sylissään ja vei hänet Annan luo. Hyvinvoivan näköinen tyllerö teki kuten aina äitinsä nähdessään: hampaaton pikku suu hymyssä hän käänsi kämmenensä alaspäin ja alkoi haroa paljailla, palleroisilla käsillään kuin kala evillään, kahisuttaen kirjaillun tärkätyn mekkonsa poimuja. Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn ja suutelematta tyttöä; ei voinut olla antamatta hänelle sormeaan, johon hän kimeästi kirkuen ja reuhtoen tarttui; ei voinut olla kurottamatta hänelle huultaan, jonka hän suudelmana sieppasi suuhunsa. Kaiken tämän Anna tekikin: otti syliinsä, hypitti ja suuteli tytön raikasta pikku poskea ja paljaita kyynärpäitä; mutta tätä lasta katsellessa hänelle kävi vielä selvemmäksi, että hänen tunnettaan pikkutyttöään kohtaan voi tuskin kutsua rakkaudeksi verrattuna siihen, mitä hän tunsi Serjozhaa kohtaan. Tyttö oli kaikin puolin herttainen, mutta hänessä ei ollut mitään, mikä olisi ahdistanut sydäntä. Ensimmäiselle lapselleen, vaikka tämän olikin siittänyt mies, jota hän ei rakastanut, hän oli antanut kaikki tyydytystä kaivanneet rakkautensa voimat; tyttö oli syntynyt mitä raskaimmissa olosuhteissa eikä ollut saanut sadatta osaa kaikesta siitä huolenpidosta, joka oli tullut edellisen osaksi. Lisäksi tytön kohdalla kaikki oli vielä pelkkää odotusta, kun taas Serjozha oli jo melkein täysi ihminen ja ihminen, jota saattoi rakastaa; hänessä taistelivat jo ajatukset ja tunteet, hän ymmärsi, rakasti ja osasi jo arvioida elämää, Anna ajatteli pojan sanoja ja katseita muistellen. Nyt heidät oli erotettu iäksi paitsi fyysisesti myös henkisesti, eikä asiaa voinut auttaa.
Anna antoi tytön imettäjälle, päästi hänet menemään ja avasi medaljonkinsa, jossa oli Serjozhan kuva melkein samanikäisenä kuin tyttö nyt oli. Sitten hän nousi, riisui hatun päästään ja otti pöydältä albumin, jossa oli pojan valokuvia myöhemmältä iältä. Hän tahtoi vertailla kuvia ja alkoi ottaa niitä irti albumista. Hän irrottikin ne kaikki. Irrottamatta oli enää viimeinen, paras kuva. Serjozha istui siinä kahareisin tuolilla valkeassa paidassa ja hymyili silmät vakavina. Se oli hänen luonteenomaisin ja paras ilmeensä. Anna nyki valokuvan kulmaa pienillä, näppärillä käsillään — kapeiden valkeiden sormien liikkeissä oli tänään erityinen jännite —; mutta kehyspahvi repeytyi eikä hän saanut sitä lähtemään irti. Paperiveistä ei pöydällä ollut, joten hän irrotti albumista viereisen kuvan (se oli Roomassa otettu Vronskin valokuva, jossa hänellä oli pitkä tukka ja pyöreä hattu) ja sysäsi sillä irti poikansa kuvan. "Niin, siinä hän on!" sanoi Anna vilkaisten Vronskin kuvaan ja muisti yhtäkkiä, kuka oli hänen surunsa syynä. Hän ei ollut kertaakaan muistanut Vronskia koko tänä aamuna. Mutta nyt, kun nuo miehekkään jalot, tutut ja rakkaat kasvot sattuivat hänen silmiinsä, hän tunsi rinnassaan voimakkaan rakkauden kuohahduksen.
"Mutta missä hän on? Kuinka hän voi jättää minut niin yksin kärsimyksineni?" hän ajatteli nuhtelevasti unohtaen, että oli itse salannut Vronskilta kaiken, mikä koski poikaa. Anna lähetti heti pyytämään Vronskia luokseen ja odotti tätä ajatellen pakahtuvin sydämin, kuinka kertoisi Vronskille kaiken ja kuinka tämän rakkaudenosoitukset rauhoittaisivat hänet. Lähetti tuli takaisin tuoden vastauksen, että Vronskilla oli vieras, mutta hän lupasi tulla pian ja käski kysymään, saisiko tuoda mukanaan Pietariin saapuneen ystävänsä ruhtinas Jashvinin. "Ei tule yksin, vaikkei ole tavannut minua koko eilisiltana eikä tänään", ajatteli Anna; "ei tule niin, että minä voisin sanoa hänelle kaiken, vaan tulee Jashvinin kanssa." Äkkiä hänen mieleensä tuli omituinen ajatus: entä jollei Vronski enää rakastanutkaan häntä?
Viime päivien tapahtumia muistellessaan Anna kuvitteli saavansa kaikesta vahvistusta tuolle pelottavalle ajatukselleen: Vronski ei eilen ollut syönyt päivällistä kotona, hän oli tahtonut, että he Pietarissa asuisivat eri huoneistoissa, eikä hän nytkään tulisi yksin vaan toisen kanssa, ikään kuin välttääkseen kahdenkeskistä yhdessäoloa.
"Mutta hänen täytyy sanoa se minulle. Minun täytyy tietää se. Jos vain saan siitä varmuuden, silloin tiedän myös, mitä teen", hän sanoi itselleen kykenemättä kuvittelemaan mielessään asemaa, johon joutuisi, jos saisi varmuuden rakastettunsa välinpitämättömyydestä. Hän ajatteli Vronskin rakkauden kylmenneen, tunsi olevansa epätoivon partaalla ja oli sen vuoksi erityisen kiihottunut. Hän kutsui kamarineidon luokseen ja meni pukuhuoneeseensa. Hän kohdisti tänään entistä suurempaa huolta pukeutumiseensa, ikään kuin mies olisi rakkautensa kylmettyäkin voinut rakastua uudelleen, jos näkisi hänellä sen puvun ja kampauksen, jotka parhaiten sopivat hänelle.
Hän kuuli ovikellon soivan jo ennen kuin oli valmis.
Kun hän astui saliin, Jashvinin katse kohtasi hänet ennen Vronskia. Vronski tarkasteli hänen poikansa valokuvia, jotka Anna oli unohtanut pöydälle, eikä kiiruhtanut katsomaan häneen.
— Me olemme tuttuja, Anna sanoi laskien pienen kätensä ujostelevan Jashvinin suunnattoman suureen kouraan — niin kookkaassa ja karkeakasvoisessa miehessä ujostelu näytti oudolta. — Tutustuimme viime vuoden kilparatsastuksessa. Antakaa tänne, hän sanoi kiiruhtaen ottamaan Vronskilta pojan valokuvat, joita tämä oli katsellut, ja loi mieheen paljonpuhuvan, välähtävän katseen. — Oliko tänä vuonna hyvät ratsastuskilpailut? Niiden sijaan minä sain nähdä kilparatsastuksen Rooman Corsolla. Mutta tehän ette pidä elämästä ulkomailla, Anna lisäsi ystävällisesti hymyillen. — Minä tunnen teidät ja teidän kaikki teidän mielitekonne, vaikka olemmekin niin vähän tavanneet toisiamme.
— Se on hyvin ikävää, sillä minun mielitekoni ovat enimmäkseen huonoja, sanoi Jashvin pureksien vasenta viikseään.
Puheltuaan jonkin aikaa ja huomattuaan Vronskin katsovan kelloaan Jashvin kysyi Annalta, kauanko tämä vielä viipyisi Pietarissa, ja taivutti mahtavaa varttaan tarttuakseen lakkiinsa.
— En luullakseni kauan, Anna vastasi hiukan hämillään ja katsahti
Vronskiin.
— Emmekö siis tapaa enää? Jashvin sanoi nousten ja kääntyen Vronskin puoleen. — Missä sinä syöt päivällistä?
— Tulkaa minun luokseni päivälliselle, sanoi Anna päättäväisesti, ikään kuin suuttuneena itseensä oman nolostuksensa vuoksi; mutta hän punastui nyt kuten aina ilmaistessaan asemansa uudelle ihmiselle. — Päivällinen ei ole täällä erityisen hyvä, mutta saattepahan ainakin olla yhdessä hänen kanssaan. Aleksei ei pidä kenestäkään rykmenttitoveristaan niin paljon kuin teistä.
— Oikein mielelläni, sanoi Jashvin ja hymyili, mistä Vronski huomasi, että Anna miellytti häntä.
Jashvin kumarsi ja lähti. Vronski jättäytyi hänen jälkeensä.
— Menetkö sinä myös? kysyi Anna häneltä.
— Minä olen jo myöhässä, hän vastasi. — Mene vain! Minä kyllä saan sinut kiinni! hän huudahti Jashvinille.
Anna otti häntä kädestä ja katsoi häneen hellittämättä etsien mielessään mitä sanoisi, jotta saisi hänet jäämään.
— Odotahan, minulla on sinulle jotain sanottavaa, sanoi Anna painaen Vronskin käden kaulalleen. — Niin, kuule, enhän tehnyt väärin, kun kutsuin hänet päivälliselle?
— Päinvastoin, se oli oikein hyvin tehty, Vronski sanoi hymyillen tyynesti, niin että hänen tiivis hammasrivinsä tuli näkyviin, ja suuteli Annan kättä.
— Aleksei, ethän sinä ole muuttanut suhtautumistasi minuun? Anna sanoi puristaen molemmin käsin hänen kättään. — Aleksei, minä olen niin tuskastunut täällä. Koska me lähdemme?
— Pian, pian. Et usko, kuinka minuakin painaa meidän elämämme täällä, sanoi Vronski ja veti kätensä pois.
— No, mene, mene! sanoi Anna loukkaantuneena ja lähti nopeasti hänen luotaan.