XXXII
Kun Vronski palasi kotiin, Anna ei ollut vielä tullut takaisin. Vronskille kerrottiin, että pian hänen lähdettyään Annan luo oli tullut joku nainen, jonka kanssa tämä oli lähtenyt kaupungille. Se, että Anna oli lähtenyt sanomatta minne ja ettei häntä vieläkään kuulunut, kuten sekin, että hän oli aamulla salavihkaa käynyt jossain, sai vakaviin mietteisiin Vronskin, jolla oli kipeänä mielessään Annan tämänpäiväinen oudon kiihottunut ilme ja se, miten epäystävällisesti tämä oli Jashvinin läsnä ollessa miltei tempaissut hänen käsistään poikansa valokuvat. Hänestä oli välttämätöntä selvittää asiat ja hän odotti Annaa tämän vierassalissa. Mutta Anna ei tullutkaan yksin, vaan toi mukanaan tätinsä, naimattoman ruhtinatar Oblonskajan. Kyseessä oli sama naishenkilö, joka oli käynyt aamupäivällä ja jonka kanssa Anna oli ollut ostoksilla. Anna ei ollut huomaavinaan Vronskin huolestunutta ja kysyvää ilmettä, vaan kertoi hänelle iloisesti, mitä kaikkea oli ostanut kaupungilla käydessään. Vronski näki, että hänen mielessään liikkui jotain erikoista: loistavissa silmissä, jotka välillä hetkeksi osuivat häneen, näkyi tarkkaavainen jännite, puheessa ja liikkeissä tuntui tietty hermostunut nopeus ja viehkeys, joka oli heidän suhteensa alkuaikoina ihastuttanut Vronskia suuresti, mutta joka nyt omituisesti pelotti häntä.
Päivällinen oli katettu neljälle hengelle. Kaikki olivat jo koolla astuakseen pieneen ruokasaliin, kun Tushkevitsh saapui. Ruhtinatar Betsy oli lähettänyt hänet Annan luo pyytämään anteeksi, ettei ollut huonon vointinsa vuoksi voinutkaan tulla jäähyväiskäynnille; sen sijaan ruhtinatar toivoi, että Anna tulisi hänen luokseen puoli seitsemän ja yhdeksän välillä. Vronski vilkaisi Annaan kuullessaan tuon määräajan, joka osoitti ruhtinattaren pitävän tarkkaa huolta siitä, ettei Anna sattuisi paikalle samaan aikaan kuin muut; mutta Anna ei ollut sitä huomaavinaan.
— Ikävää, että juuri puoli seitsemän ja yhdeksän välillä en voi tulla, hän sanoi hivenen hymyillen.
— Ruhtinatar tulee olemaan hyvin pahoillaan.
— Minä myös.
— Te menette varmaan kuuntelemaan Pattia? kysyi Tushkevitsh. — Pattia?… Tepä annoitte minulle hyvän ajatuksen. Minä lähtisin, jos vain voisi saada aition.
— Minä voin sen hankkia, tarjoutui Tushkevitsh.
— Olisin siitä hyvin kiitollinen, sanoi Anna. — Kuulkaa, ettekö tahtoisi syödä päivällistä kanssamme?
Vronski kohautti hiukan olkapäitään. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, mitä Anna teki. Mitä varten hän oli tuonut tuon vanhan ruhtinattaren, miksi hän pyysi Tushkevitshia päivälliselle ja mitä kummaa hän teki teatteriaitiolla? Kuinka hänen asemassaan saattoi ajatellakaan menoa Pattin näytäntöön, jossa oli läsnä koko hänelle tuttu seurapiiriväki? Vronski loi häneen vakavan katseen, mutta Anna vastasi hänelle samalla uhittelevalla, puoleksi iloisella, puoleksi epätoivoisella katseella, jonka merkitystä Vronski ei voinut ymmärtää. Päivällispöydässä Anna oli valloittavan iloinen; hän ikään kuin keimaili Tushkevitshille ja Jashvinille. Kun oli noustu pöydästä ja Tushkevitsh oli lähtenyt hankkimaan aitiota ja Jashvin mennyt tupakoimaan, Vronski lähti Jashvinin kanssa omalle puolelleen. Istuttuaan vähän aikaa hän juoksi ylös. Anna oli jo pukeutunut vaaleaan, avokaulaiseen samettisomisteiseen silkkipukuun, jonka hän oli teettänyt Pariisissa, ja kiinnittänyt päähänsä kalliin valkean korukudoksen, joka kehysti hänen kasvojaan korostaen erityisesti hänen säkenöivää kauneuttaan.
— Menettekö tosiaankin teatteriin? Vronski kysyi koettaen olla katsomatta häneen.
— Miksi te sitä niin pelästyneesti kysytte? Anna sanoi loukkaantuneena siitä, ettei Vronski taaskaan katsonut häntä silmiin. — Miksi minä en saisi mennä?
Hän teeskenteli, ettei ymmärtänyt Vronskin sanojen merkitystä.
— Ei tietenkään ole mitään estettä, sanoi Vronski kulmat kurtussa.
— Sitähän minä juuri sanoin, Anna sanoi ollen tahallaan ymmärtämättä hänen sanoissaan piilevää ivaa ja kääri tyynesti kokoon pitkää tuoksuvaa hansikastaan.
— Anna, luojan tähden, mikä teidän on? sanoi Vronski koettaen herättää häntä samalla tavoin kuin hänen miehensä aikoinaan oli tehnyt.
— Minä en käsitä mitä te kyselette.
— Tehän tiedätte, että on mahdotonta mennä.
— Miksi niin? Enhän minä lähde yksin. Ruhtinatar Varvara meni pukeutumaan ja tulee mukaani.
Vronski kohautti olkapäitään neuvottomana ja epätoivoisena.
— Mutta ettekö te tiedä…, hän aloitti.
— En tahdo tietää mitään! sanoi Anna miltei huutaen. — En tahdo. Kadunko minä sitten tekoani? En, en, en. Jos kaikki olisi aloitettava alusta, niin minä tekisin samalla tavalla. Meille, minulle ja teille, on tärkeää vain se, rakastammeko toisiamme. Vähät muusta. Miksi me sitten asumme täällä erillämme emmekä päiväkausiin näe toisiamme?… Miksi minä en saisi mennä? Minä rakastan sinua ja muu on minulle yhdentekevää, Anna lisäsi venäjäksi katsahtaen häneen silmissään erikoinen, Vronskille käsittämätön välke, — jollet sinä ole muuttunut. Miksi sinä et katso minuun?
Vronski katsoi Annaan. Hän näki Annan kasvojen ja aistikkaan puvun koko kauneuden. Mutta juuri tuo kauneus ja viehätysvoima hermostutti häntä tänä hetkenä.
— Minun tunteeni eivät voi muuttua, te tiedätte sen; mutta minä pyydän teitä hartaasti: älkää lähtekö, sanoi Vronski jälleen ranskaksi, hellä rukouksensävy äänessään, mutta katse kylmänä.
Anna ei kuunnellut sanoja, vaan näki katseen kylmyyden ja vastasi hermostuneesti:
— Minä pyydän teitä ilmoittamaan, miksi minä en voisi mennä.
— Siksi, että se voi tuottaa teille… hän sekaantui hämmingissään.
— En ymmärrä vähääkään. Jashvin n'est pas compromettant[14] eikä ruhtinatar Varvara ole yhtään huonompi kuin muutkaan. Siinähän hän jo tuleekin.