XXXIII

Vronski tunsi ensimmäisen kerran olevansa närkästynyt, melkeinpä vihastunut Annaan, joka tahallaan heittäytyi niin tietämättömäksi asemastaan. Tunnetta kasvatti vielä sekin seikka, ettei hän voinut suoraan sanoa Annalle harminsa syytä. Jos hän olisi ilmaissut ajatuksensa suoraan, hän olisi sanonut: saapumalla tuossa puvussa ja kaikkien tunteman ruhtinattaren seurassa teatteriin Anna tunnustaisi olevansa langennut nainen ja uhmaavansa seuramaailmaa, toisin sanoen luopuvansa siitä ainiaaksi.

Hän ei voinut sanoa sitä Annalle. "Mutta kuinka hän ei sitä itse ymmärrä, ja mikä hänen oikein on?" mietti Vronski itsekseen. Hän tunsi, kuinka hänen kunnioituksensa Anna kohtaan väheni ja kuinka tietoisuus tämän kauneudesta samalla kasvoi.

Synkännäköisenä hän palasi huoneeseensa ja istuutui Jashvinin luo, joka oli ojentanut pitkät jalkansa tuolille ja joi konjakkia ja seltterivettä. Vronski käski tuoda itselleen samaa.

— Sinä puhuit Lankovskin "Voimasta". Se on hyvä hevonen, neuvon sinua ostamaan sen, sanoi Jashvin silmäten synkeää toveriaan. — Sillä on kyllä hiukan riippuvat lautaset, mutta jalat ja pää ovat sellaiset, ettei parempaa voi toivoa.

— Luultavasti minä otan sen, vastasi Vronski.

Keskustelu hevosista kiinnosti häntä, mutta hän ei hetkeksikään unohtanut Annaa, kuulosteli tahtomattaankin askelten kaikua käytävästä ja vilkuili uunin reunalla olevaa kelloa.

— Anna Arkadjevna pyysi sanomaan, että hän on lähtenyt teatteriin, ilmoitti lakeija.

Jashvin kaatoi vielä ryyppylasillisen konjakkia poreilevaan veteen, joi lasinsa pohjan ja nousi seisomaan pannen kiinni takkinsa nappeja.

— No niin, emmekö lähde? hän sanoi hymyillen hiukan viiksiensä varjossa ja osoittaen tuolla hymyllään, että ymmärsi kyllä syyn Vronskin huonoon tuuleen, mutta ei pitänyt sitä niin merkitsevänä.

— Minä en tule, vastasi Vronski synkästi.

— Mutta minun täytyy mennä, minä lupasin. No, näkemiin sitten. Mutta voithan sinäkin tulla permantopaikalle, ota Krasinskin paikka, lisäsi Jashvin mennessään ovesta.

— Ei, minulla on muuta tekemistä.

"Jos on huolta vaimosta, niin taitaapa olla vaimon korvikkeestakin", ajatteli Jashvin poistuessaan hotellista.

Jäätyään yksin Vronski nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa.

"Mikäs tänään onkaan? Neljäs tilausnäytäntö… Jegor on siellä vaimonsa kanssa ja äiti luultavasti myös. Siellä on toisin sanoen koko Pietari. Nyt hän on jo perillä, on riisunut turkkinsa ja astunut valoisaan aitioon. Tushkevitsh Jashvin, ruhtinatar Varvara… hän kuvitteli kaikkea mielessään. — Entä minä sitten? Pelkäänkö, vai olenko jättänyt huolenpidon hänestä Tushkevitshille? Miten tyhmää kaikki. Miksi hän saattaa minut tällaiseen inhottavaan asemaan?" hän sanoi heilauttaen kättään.

Tuolla liikkeellään hän tönäisi pientä pöytää, jolla oli seltteripulloja ja konjakkikarahvi, niin että karahvi oli vähällä kaatua kumoon. Hän yritti ottaa siitä kiinni, mutta pudotti sen, sysäsi harmissaan pöytää jalallaan ja soitti kelloa.

— Jos tahdot pysyä palveluksessani, hän sanoi huoneeseen tulleelle kamaripalvelijalleen, — niin muistakin tehtäväsi. Sinun täytyy katsoa, ettei tuollaista tapahdu. Korjaisit pullot ajoissa pois.

Kamaripalvelija tunsi olevansa syytön ja aikoi puolustautua, mutta herraan vilkaistuaan hän katsoi parhaaksi olla vaiti, polvistui kiireesti matolle ja alkoi koota ehjiä ja särkyneitä pulloja ja laseja.

— Se ei ole sinun asiasi; kutsu lakeija siivoamaan ne ja tuo minulle hännystakkini.

* * * * *

Vronski tuli teatteriin puoli yhdeksän aikaan. Näytäntö oli täydessä vauhdissa. Vanha teatteripalvelija auttoi turkin hänen yltään, puhutteli heti tunnistettuaan "kreivilliseksi korkeudeksi" ja ehdotti, ettei hän ottaisi numerolappua, vaan huutaisi vain Fjodoria, koska saisi siten nopeimmin vaatteensa takaisin. Valaistussa käytävässä ei ollut muita kuin teatteripalvelija ja pari lakeijaa, jotka turkit sylissä kuuntelivat ovella. Suljetun oven takaa kuului orkesterin staccato-säestys ja naisääni, joka lauloi huolellisesti ääntäen säettään. Ovi avautui teatteripalvelijan pujahtaessa ulos, ja loppuaan lähenevä säe kantautui kirkkaana Vronskin korvaan. Ovi sulkeutui samassa eikä Vronski kuullut loppua, mutta oven takaa kuuluvista kiivaista kättentaputuksista hän ymmärsi, että säveljakso oli päättynyt. Kun hän astui kruunujen ja kaasulamppujen kirkkaasti valaisemaan saliin, hälinä jatkui yhä. Laulajatar hymyili ja kumarteli näyttämöllä paljaat olkapäät ja jalokivet välkkyen, ja häntä kädestä pitelevä tenori auttoi kokoilemaan näyttämöpartaan taa lentäneitä kukkavihkoja. Sitten laulajatar lähestyi herraa, joka päälaelle kammattu hiustukko voiteesta kiillellen kurottautui ojentamaan partaan yli jotain esinettä, ja koko yleisö permannolla samoin kuin aitioissa kurottautui innostuneena eteenpäin, huusi ja taputti käsiään. Kapellimestari auttoi korokkeeltaan lahjaa partaan yli ja korjasi valkeata solmukettaan. Vronski astui keskelle permantoa ja pysähtyi katselemaan ympärilleen. Tänään hän kiinnitti entistäkin vähemmän huomiota tuttuun, tavanomaiseen ympäristöön, näyttämöön, hälinään ja tuohon täpötäyden teatterin tuttuun, joutavaan, kirjavaan katsojalaumaan.

Aitioissa istui kuten ennenkin seurapiiridaameja taaempana pysyttelevine upseereineen; samoja, herra ties keitä, naisia värikkäissä puvuissaan, virkapukuja ja pitkiä takkeja näkyi joka puolella, sama väki kurkisteli nytkin yläparvelta, ja koko joukossa oli aitioissa ja ensimmäisillä tuoliriveillä nelisenkymmentä oikeaa miestä ja naista. Näihin keitaisiin Vronski suuntasi huomionsa ja pääsikin heti niiden yhteyteen.

Näytös oli päättynyt hänen astuessaan saliin, ja siksi hän, veljensä aitioon poikkeamatta, meni suoraan ensimmäisen tuolirivin ja rampin luo, missä Serpuhovskoi seisoi polvi koukussa ja koputti kengänkorkoaan näyttämön parrasaitaan. Hän oli jo kaukaa huomannut Vronskin ja kutsunut tätä hymyllään tulemaan luokseen.

Vronski ei ollut vielä nähnyt Annaa ja oli tahallaan katsomatta häneen päin. Mutta katseiden suunnasta hän tiesi, missä Anna oli. Hän silmäili varovasti ympärilleen odottaen näkevänsä jossain Aleksei Aleksandrovitshin. Mutta onneksi Annan mies ei ollut tänään teatterissa.

— Kuinka vähän sinussa enää onkaan sotilasta! sanoi Serpuhovskoi hänelle. — Valtiomies tai taiteilija tai jotain sellaista.

— Niin, kotimaahan palattuani pistinkin hännystakin ylleni, vastasi
Vronski ottaen hitaasti esiin kiikarinsa.

— Täytyy tunnustaa, että sitä minä kyllä kadehdin. Aina kun tulen ulkomailta ja panen tämän taas päälleni, hän kosketti hopeista olkanauhaansa, — minun on surku vapauttani.

Serpuhovskoi oli jo kauan sitten luopunut toivosta Vronskin virkauran suhteen, mutta piti hänestä kuten ennenkin ja oli hänelle tällä kertaa erityisen ystävällinen. — Vahinko, että myöhästyit ensimmäisestä näytöksestä.

Toisella korvalla toveriaan kuunnellen Vronski siirsi kiikarinsa permantoaitiosta ensimmäiselle parvelle ja katseli sitten aitioita. Turbaanipäisen naisen ja kaljun, äkäisesti silmiään räpyttelevän ukon rinnalla Vronski näki yhtäkkiä Annan ylpeän, häikäisevän kauniina hymyilevän pitsien kehystämän pään. Hän oli viidennessä permantoaitiossa, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä Vronskista. Hän istui edessä ja puhui jotain Jashvinille, pää hiukan sivulle kääntyneenä. Hänen päänsä asento kauniiden, leveiden olkapäiden yllä ja silmien ja koko kasvojen hillityn kiihkeä säteily palautti hänet Vronskin mieleen aivan samannäköisenä kuin tämä oli nähnyt hänet tanssiaisissa Moskovassa. Mutta hän koki tuon kauneuden nyt aivan toisella tavalla kuin silloin. Hänen tunteensa ei ollut enään salaperäinen, ja siksi tuo kauneus nyt loukkasi häntä, samalla kuin se entistä enemmän veti häntä puoleensa. Anna ei katsonut Vronskiin päin, mutta Vronski tunsi, että Anna oli jo nähnyt hänet.

Kun Vronski taas suuntasi kiikarinsa sinnepäin, hän pani merkille, että ruhtinatar Varvara oli erityisen punainen ja nauroi luonnottomasti ja vilkuili yhtenään vasemmanpuoleiseen aitioon; Anna taas tähyili jonnekin naputellen kokoontaitettua viuhkaansa aition punaiseen samettireunukseen eikä ilmiselvästi ollut huomaavinaan, mitä viereisessä aitiossa tapahtui. Jashvinin kasvoilla näkyi sama ilme, joka hänellä oli hänen hävitessään korttipelissä. Hän istui otsa rypyssä, veti vasenta viikseään yhä syvemmälle suuhunsa ja katseli hänkin syrjäsilmällä samalla puolella olevaan aitioon.

Siinä aitiossa istuivat Kartasovit. Vronski tunsi heidät ja tiesi, että Annakin oli heidän kanssaan tuttu. Rouva Kartasova, laiha, pieni nainen, seisoi aitiossaan selin Annaan pukien ylleen viittaansa, jota hänen miehensä auttoi hänen hartioilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja vihaiset ja hän puhui jotain näyttäen olevan kuohuksissaan. Kartasov itse, lihava kaljupää herra, vilkuili lakkaamatta Annaan päin ja koetti rauhoitella vaimoaan. Kun hänen vaimonsa oli jo lähtenyt aitiosta, hän seisoi kauan paikoillaan tavoitellen silmillään Annan katsetta, tahtoen nähtävästi kumartaa tälle hyvästiksi. Mutta Anna oli nähtävästi tahallaan huomaamatta häntä ja puhui toisaalle kääntyneenä jotain Jashvinille, joka kumartui hänen puoleensa. Kartasov lähti kumartamatta, ja aitio jäi tyhjäksi.

Vronski ei tiennyt, mitä Annan ja Kartasovien välillä oli tapahtunut, mutta sen hän huomasi, että oli tapahtunut jotain, mikä häpäisi Annaa. Hän ymmärsi sen jo siitäkin, mitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea Annan kasvoista, joista näkyi, että hän pinnisti viimeisetkin voimansa suorittaakseen osansa horjumatta loppuun. Ja hän osasikin hyvin säilyttää ulkonaisen tyyneytensä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä ja hänen tuttavapiiriään eivätkä kuulleet muiden naisten lakkaamattomia surkutteluja ja suuttumuksen ja ihmettelyn ilmauksia sen johdosta, että hän oli tohtinut näyttäytyä seuramaailmassa, vieläpä niin julkeasti korukudospäähineessään ja koko kauneudessaan, ne ihastelivat tuon naisen kauneutta ja tyyneyttä eivätkä aavistaneet, että hän siinä istuessaan tunsi samaa kuin häpeäpaaluun kytketty ihminen.

Tietäen jotain tapahtuneen, mutta tietämättä, mitä se oli, Vronski tunsi piinallista rauhattomuutta ja lähti veljensä aitioon saadakseen selkoa tapahtumasta. Valittuaan tahallaan Annan aitiosta kauimpana olevan oven hän kohtasi mennessään entisen rykmenttinsä komentajan, joka puheli kahden tuttavansa kanssa. Vronski kuuli heidän mainitsevan Kareninin nimen ja huomasi, kuinka rykmentinkomentaja hänet nähdessään kiiruhti huutamaan hänen nimensä vilkaisten samalla vihjailevasti tovereihinsa.

— Vronski, kas! Koskas sinä tulet rykmenttiin? Emme päästä kantajoukkoamme ilman kemuja, sanoi rykmentinkomentaja.

— En ehdi nyt, ikävä kyllä. Toisella kertaa, vastasi Vronski ja juoksi portaita ylös veljensä aitioon.

Vanha harmaakiharainen kreivitär, Vronskin äiti, istui poikansa aitiossa. Varja ja ruhtinatar Sorokina kohtasivat Vronskin ensimmäisen parven käytävässä.

Saatettuaan ruhtinatar Sorokinan anoppinsa luo Varja pisti kätensä lankonsa käsikoukkuun ja alkoi heti puhua hänelle siitä, mikä täytti hänen mielensä. Vronski oli ani harvoin nähnyt häntä niin kuohuksissa kuin hän oli nyt.

— Minusta se on alhaista ja inhottavaa eikä rouva Kartasovalla ollut mitään oikeutta siihen. Rouva Karenina… alkoi hän.

— Mitä niin? Minä en tiedä mitään.

— Kuinka, etkö sinä ole kuullut?

— Ymmärräthän, että minulle siitä viimeksi kerrotaan.

— Onko ketään ilkeämpää olentoa kuin tuo rouva Kartasova!

— Mitä hän sitten on tehnyt?

— Jegor kertoi… Hän loukkasi rouva Kareninaa. Hänen miehensä oli alkanut viereisestä aitiosta puhua Anna Arkadjevnan kanssa, mutta rouvapa nostikin melun. Kertovat hänen sanoneen ääneen jotain loukkaavaa ja lähteneen pois.

— Kreivi, teidän äitinne kutsuu teitä, sanoi ruhtinatar Sorokina kurkistaen aition ovesta.

— Olen pitkän aikaa odottanut sinua, sanoi vanha kreivitär hänelle pilkallisesti hymyillen, — sinua ei ole näkynyt ensinkään.

Vronski näki, ettei äiti voinut salata iloaan.

— Hyvää iltaa, maman. Olin juuri tänne tulossa, vastasi hän kylmästi.

— Miksi sinä et mene faire la cour à madame Karénine[15]? sanoi kreivitär, kun ruhtinatar Sorokina oli siirtynyt syrjemmäksi. — Elle fait sensation. On oublie la Patti pour elle[16].

— Maman, olen pyytänyt teitä olemaan puhumatta minulle siitä, vastasi Vronski kulmat kurtussa.

— Minähän sanoin vain saman asian, josta kaikki täällä puhuvat. Vronski ei vastannut mitään. Sanottuaan ruhtinatar Sorokinalle muutaman sanan hän poistui. Ovessa hän tapasi veljensä.

— Kas, Aleksei! sanoi veli. — Mikä inhottava juttu. Se ämmä on houkka… Aioin juuri mennä rouva Kareninan luo. Mennään yhdessä.

Vronski ei kuunnellut mitä hän puhui, vaan kiiruhti nopein askelin alas. Hän tunsi, että hänen oli tehtävä jotain, mutta ei tiennyt mitä. Harmi siitä, että Anna oli saattanut itsensä ja hänet niin noloon asemaan, sekä sääli tämän kärsimysten vuoksi kuohuttivat hänen mieltään. Hän laskeutui alas ja meni suoraa päätä Annan permantoaitiota kohti. Aition luona seisoi Stremov keskustellen Annan kanssa.

— Tenoreja ei ole enää. Le moule en est brisé[17].

Vronski kumarsi Annalle ja pysähtyi tervehtimään Stremovia.

— Te tulitte luullakseni niin myöhään, ettette kuullutkaan parasta aariaa, sanoi Anna, ja hänen katseensa vaikutti Vronskista pilkalliselta.

— Minä olen huono musiikintuntija, sanoi Vronski katsoen häneen ankarasti.

— Niin kuin ruhtinas Jashvin, sanoi Anna hymyillen, — jonka mielestä Patti laulaa liian kovaa. Kiitos, hän lisäsi ottaen Vronskin nostaman ohjelmalehtisen pitkän hansikkaan verhoamaan pieneen käteensä, ja silloin hänen kauniit kasvonsa äkkiä värähtivät. Hän nousi ja meni aitionsa takaosaan.

Huomatessaan Annan aition seuraavan näytöksen alkaessa jääneen tyhjäksi Vronski nousi permantopaikaltaan saaden alkanutta aariaa kuuntelevan yleisön sihisemään häiriölle, poistui salista ja lähti majapaikkaansa.

Anna oli jo kotona. Kun Vronski tuli hänen luokseen, hänellä oli vielä yllään sama vaalea silkkipuku. Hän istui ensimmäisellä oven vieressä olevalla tuolilla ja katsoi eteensä. Hän vilkaisi Vronskiin, mutta asettui heti taas entiseen asentoonsa.

— Anna, sanoi Vronski.

— Sinun, sinun syytäsi kaikki! Anna huudahti epätoivon ja vihan itkunväreet äänessään ja nousi tuoliltaan.

— Minähän pyysin, minä rukoilemalla pyysin, ettet sinä menisi, minä tiesin, että siitä tulisi sinulle vain ikävyyksiä…

— Ikävyyksiä! huudahti Anna. — Oi, se oli kauheata! En koskaan eläessäni voi unohtaa sitä. Hän sanoi, että on häpeä istua minun rinnallani.

— Vähät tyhmän naisen sanoista! sanoi Vronski, — mutta miksi antautua sellaiseen uhkapeliin…?

— Minä vihaan sinun tyyneyttäsi. Sinun ei olisi pitänyt saattaa minua siihen. Jos sinä rakastaisit minua…

— Anna! Miksi sinä vedät tähän minun rakkauteni…

— Niin, jos sinä rakastaisit minua, niin kuin minä rakastan, jos sinä olisit kärsinyt niin kuin minä… sanoi Anna silmäillen Vronskia pelästynein ilmein.

Vronskin oli sääli Annaa, mutta sittenkin häntä harmitti. Hän vakuutteli Annalle rakkauttaan, koska näki, ettei mikään muu nyt rauhoittaisi tätä, eikä nuhdellut häntä sanoillaan; mutta soimasi tätä mielessään.

Anna imi ahnaasti sieluunsa ne rakkauden vakuutukset, jotka Vronskista tuntuivat niin kuluneilta, että niitä oli vaikea enää toistaa, ja rauhoittui vähitellen. Seuraavana päivänä he lähtivät täyteen sopuun päässeinä Vronskin maatilalle.