XXXII
Ensimmäinen ihminen, jonka Anna tapasi kotonaan, oli hänen poikansa.
Tämä oli karannut portaikkoon äitiään vastaan kotiopettajattaren
kiellosta välittämättä ja huusi hurjan riemukkaana: "Äiti, äiti!"
Juostuaan äitinsä luo poika jäi hänen kaulaansa riippumaan.
— Johan minä sanoin teille, että äiti se on! huusi hän opettajatarneidille. — Tiesinhän minä!
Samoin kuin mies, myös poika herätti Annassa aluksi pettymyksen tapaisen tunteen. Hän oli kuvitellut poikansa kauniimmaksi kuin tämä oli. Hänen oli palattava todellisuuteen voidakseen nauttia pojastaan sellaisena kuin tämä oli. Mutta jo sellaisenakin oli poika kovin viehättävä vaaleine kiharoineen, sinisine silmineen ja kireitten sukkien verhoamine täyteläisine, siroine säärineen. Anna tunsi miltei fyysistä nautintoa hänen läheisyydestään ja hyväilyistään ja rauhoittui henkisesti nähdessään hänen suoran, luottavaisen ja rakastavan katseensa ja kuullessaan hänen lapsekkaita kysymyksiään. Anna otti esiin Dollyn lasten lähettämät lahjat ja kertoi pojalleen, millainen Tanja-niminen tyttö Moskovassa oli ja kuinka Tanja osasi lukea ja opettaa muita lapsia.
— Olenko minä sitten häntä huonompi? kysyi Serjozha.
— Minusta paras koko maailmassa.
— Sen tiedän, sanoi Serjozha hymyillen.
Anna ei vielä ollut ehtinyt juoda aamukahviaan, kun ilmoitettiin kreivitär Lidia Ivanovnan tulleen. Kreivitär Lidia Ivanovna oli pitkä, lihava nainen, jolla oli sairaalloisen keltainen ihonväri ja kauniit, mustat, mietteliäät silmät. Anna piti hänestä, mutta näki hänet tänään ikään kuin ensimmäistä kertaa kaikkine puutteinensa.
— No, ystäväni, saatoitteko perille öljypuun lehvän? kysyi kreivitär
Lidia Ivanovna pian huoneeseen tultuaan.
— Kaikki päättyi hyvin, mutta koko juttu ei ollutkaan niin merkittävä kuin me luulimme, vastasi Anna. — Minun kälyni on yleensä liian päättäväinen.
Mutta kreivitär Lidia Ivanovnalla, jota kiinnostivat kaikki vieraat asiat, oli tapana olla kuuntelematta sitä, mikä häntä kiinnosti; hän keskeytti Annan:
— Niin paljon on surua ja pahaa maailmassa, ja minä olen niin näännyksissä tänään.
— No mitä nyt? kysyi Anna koettaen pidättää hymyään.
— Minä alan väsyä turhaan peitsentaittoon totuuden puolesta ja välistä lamaannun kokonaan. Sisaruksien asia (kysymyksessä oli uskonnollis-isänmaallinen hyväntekeväisyyslaitos) oli jo hyvällä alulla, mutta sen herrasväen kanssa on mahdoton saada mitään aikaan, lisäsi kreivitär Lidia Ivanovna ivansekainen alistuneisuus äänessään. — He tarttuvat aatteeseen, silpovat sen ja pohdiskelevat sitä sitten niin typerästi ja alhaisesti. Pari kolme ihmistä, teidän miehenne niiden joukossa, käsittää asian koko merkityksen, muut vain alentavat sen arvoa. Eilen sain kirjeen Pravdinilta…
Pravdin oli tunnettu ulkomailla asuva panslavisti, ja kreivitär Lidia
Ivanovna kertoi hänen kirjeensä sisällön.
Sen jälkeen kreivitär kertoi vielä kirkkojen yhdistämispyrkimyksiä kohdanneista hankaluuksista ja vehkeilyistä ja poistui sitten kiireissään, sillä hänen oli vielä samana päivänä oltava erään seuran istunnossa ja slaavilaisessa komiteassa.
"Kaikkihan on niin kuin ennenkin; kuinka minä en ole sitä ennen huomannut?" mietti Anna itsekseen. "Vai oliko hän erityisen hermostunut tänään? Se on todellakin hullua; hänen päämääränään on hyve, hän on olevinaan kristitty, ja kuitenkin hän on aina harmissaan ja hänellä on aina vihamiehiä, ja kaikki vihamiehiä kristillisyyden ja hyveen alalta."
Kreivitär Lidia Ivanovnan jälkeen tuli muuan ystävätär, virastopäällikön rouva, ja kertoi kaikki kaupungin uutiset. Kolmen aikaan hänkin lähti luvaten tulla päivälliselle. Aleksei Aleksandrovitsh oli ministeriössä. Jäätyään yksin Anna käytti päivällistä edeltävän ajan ollen läsnä poikansa aterialla — poika söi erikseen — ja järjestäen tavaransa, lukien kirjoituspöydälle keräytyneet kirjeet ja kortit ja vastaten niihin.
Hänen matkalla tuntemansa aiheeton häpeän tunne ja kiihtymys olivat kokonaan hävinneet. Tutuissa oloissa hän tunsi taas olevansa luja ja nuhteeton.
Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan. "Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.