XXXIII
Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta — kuten usein sattui, — ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu. Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului, hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen hymyillen.
— Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.
Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä, että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis. Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin, että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet. Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään.
— Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.
— Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.
— Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa, perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.
— Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä, vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.
Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää, etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään ja piti siitä.
— Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet tullut kotiin, jatkoi mies. — No mitä siellä puhutaan uudesta ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?
Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli niin suuriarvoista hänen miehelleen.
— Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies itsetyytyväisesti hymyillen.
Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain, joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa, ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista, joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.
— Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.
Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei
Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.
— Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi mies.
— Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi tämän salin läpi työhuoneeseen. — Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.
— Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasi
Aleksei Aleksandrovitsh. — Oikein mainio kirja.
Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille, ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin. Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta, Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja loogisesti.
— No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja vesikarahvi. — Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.
Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.
"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut tukkansa?…"
Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.
— On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni makuuhuoneeseen.
"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?" ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei Aleksandrovitshin.
Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin: tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.