XXXIV
Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.
Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!" Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat, ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen. Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat hänen ympärillään.
— Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli kolisten. — Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten paronittareen. — Olette kai tutut?
— Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen paronittaren pientä kättä. — Vanha ystävä!
— Te tulette matkalta, sanoi paronitar, — minä menen pois. Oi, minä menen heti, jos minä häiritsen.
— Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. —
Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.
— Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitar
Petritskille.
— Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.
— Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.
— Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan häneen. — Minä panen lisää.
— Turmelette!
— En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.
— Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?
— En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.
— Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.
Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.
— Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa kahvia! — menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton, hän sanoi ylenkatseellisesti, — hän tahtoo käyttää hyväkseen minun omaisuuttani.
Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin. Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset, johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs, komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja nauraa kaikelle muulle.
Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.
Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää; se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.
— No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos — epäpuhtaus. Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?
— Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti, vastasi Vronski.
— Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten. Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin. Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka, varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen, hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit, vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan pietarilaiselämäänsä.
— Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista tervettä kaulaansa vedellä. — Onko se mahdollista! huudahti hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt Fertinghofin. — Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä Buzulukov?
— Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. — Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä kevyemmät. Seisoo mies… Ei, kuuntelehan sinä.
— Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla pyyhkeellä.
— Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa, ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä. Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän… Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt. Voitko kuvitella! Se… mikä se nyt oli… aikoi jo ottaa häneltä kypärän… ei vaan anna!… Toinen tempaisee sen ja antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella, sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!
Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.
Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.