I.

Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen ystävä vainajansa ainoan pojan.

Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen, viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi, Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan [Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.

Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa, Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään yhä tuonnemmas…

Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän, kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään. Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana, käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena, vapaana miehenä.

Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi, että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä. Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten itse sanoi: lui tenir la dragée haute ["pitää hänestä namua korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan [lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut ajatustansa kuuluville.

Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta, oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen lähtöön.

Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin [puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi kertaa ja kerran vain elämässä.