I.

Venäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset ja hallitus keskenänsä taistelivat.

Venäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookas saksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät, yllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istui illalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohusta valaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomia papereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: "Generalleitenant se ja se" ja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.

Vakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muun muassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaati Anatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan, määrätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisen rypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen ja asetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.

Seuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle. Huolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien, olivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensä muistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutun johdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytö Svjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa. Apulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisesti osoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.

Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja silloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun alla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja sitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen ylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.

Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän käskyn siirtää ainakin tuonnemmas.

Kutsunko mä hänet, vai enkö?

Ja kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.

Hän soitti.

Palvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.

— Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?

— Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.

Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä tiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin, joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.

"Ennen kaikkea", — niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, että teillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta sellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on teille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."

— Maksaakohan kutsua häntä?

— Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, — vastasi kenraali omaan kysymykseensä ja jatkoi sitten:

— Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kun kerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. Ein jeder macht sich sein Bett und muss darauf schlafen [Omalla tekemällään tilallaan kukin makaa. Suomentaja.], — toisti hän lempi-sananlaskunsa, — Ja mitäpäs minä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimman vallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkien tuollaisten harkintain, — virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan, ikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden, mitä hänellä sydämessään ei ollut.

Sitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarin kanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävän katseen ja sanonut: "Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänyt itseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaasti tässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä, ett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!" Ja keisari oli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsä suudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin: "Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkeni alttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen."

Ja muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän oli tuntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä, hän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntä häirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taas kelloa.

— Onko teepöytä katettu? — kysyi hän.

— Heti kohta, teidän ylhäisyytenne.

— Hyvä on. Saat mennä.

Huokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydän oli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattua parkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.

Kenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar — neiti ja suuri patriooti — ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalin ainoan naimattoman tyttären kanssa.

Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui pienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen kannu väkiviinalampun päällä.

Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä nähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on levoton miehensä terveydestä.

— Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista ja kaikenmoisista kauheista asioista… ja kaikki tuo sälytetään Basilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.

— Älkäähän muuta sanoko, — virkkoi ruhtinatar. — Je deviens féroce quand je pense à cette mandite engeance. [Minä tulen raivoon, ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]

— Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia vuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään kovin, että…

Nähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.

— No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään… Barbin on ihmeellinen tenori — jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin rouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.

Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa vieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.

He nousivat ja astuivat tervehtimään isää.

— Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni — virkkoi kenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.

Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen ja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.

— Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! — virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.

— Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotain hauskaa.

— Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!

Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana miehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai kaikki nauramaan.