II.
— Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!
Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä pitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin käsistä.
Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka suortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja, Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että kuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä tähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä jo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se, mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.
Hän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassa hotellissa.
— Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! — huusi hän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä, käsistä.
Tohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan halliten pientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva oli oikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, että hän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt, ja pelkäsi omaa itseään.
— Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, — puhui tohtori, tarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.
Rouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätä rintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.
Hänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sitten oli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä. Ja sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä, pienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissa suortuvissa.
— Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nyt aikovat menetellä tuolla tapaa!
Hän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistä irti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.
— Ja sanotaan, että on Jumala! — Mikä Jumala se on, joka tällaista sallii! Pois semmoinen Jumala! — huusi hän, milloin parahtaen itkuun, milloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. — Ne hirttävät, ne hirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, joka antoi koko onnensa muille alttiiksi!
Niin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansa siitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.
— Ja näin he aikovat kohdella häntä! — huusi hän jälleen raivoissaan.
— Ja te sanotte vielä, että on Jumala!
— Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.
— Minä en tarvitse mitään… Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen, epätoivoissansa.
Yön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikä huutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan. Tohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.
Hän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen teki hänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmiset saattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalit sileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki… kaikki… sisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin, jotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään, naureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.