III.
Toista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänyt sillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.
Hän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka väärää hänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsi hänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koetti tukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onni onnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasi talonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntä aina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät, kasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotu nauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteen painosta.
Vapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perusti yliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun, säästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta — niin kummalta kuin kuuluneekaan — tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kun hän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen, jolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannut rahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä on kerrassaan nurinpäistä ja — mikä vieläkin tuskallisempaa — että tässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.
Tässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi siellä erään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittu teloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.
Hän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubia liittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saada talonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eri ryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiesten vallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti ne aatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisesti toteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasi maalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttä uusien ystäväinsä kanssa.
Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista keskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki talonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli luvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi sai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.
Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta vastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat hänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin silmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja kannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.) Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin, polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona, hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.
Ensimmäisestä vastuksesta — kansan kylmäkiskoisuudesta — Svjetlogub ei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten mielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä kokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa vastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti ryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.
Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen piti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä ja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.
Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi terroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut talonpoikain keskuudessa.
Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa
Svjetlogubia.
Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se on oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä liekkiin leimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa aikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti, saaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten keskuudessa hän liikkui.
Svjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle, että hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä hän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän niin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru, minkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle, joka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.
Loppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan talteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa epäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä miehestä.
Seuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja — dynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen saanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.
Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja karkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi Svjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän vangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta mielenylennystä, jopa riemuakin.
Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin, tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen takanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin, kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän oli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi eläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä, jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu vankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai tietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä häiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut: he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.
Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään heiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä tilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo epäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena kuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa heikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen lujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain yhä enemmin hänen mieltänsä suretti.
Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella muistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin keveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin viehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista, mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen toimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan elää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain ihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata, hiljaista, hauskaa elämää.