IV.
Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen vankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään, vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan painettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin rouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille jaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle, seinään kiinnitetylle pöydälle.
Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen päällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden Testamentin.
Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat kosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään varsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli uskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit erityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.
"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan, Abrahamin pojan… Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob siitti Judan…" Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", — jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä löytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.
Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään sivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki ensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen ennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljon sanottu: "Jumala meidän kanssamme."
— Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niin hän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen, Johanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin, perkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.
Kaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jo vähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivät vankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa ja tappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että hän tutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin, jonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiä suuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt, mistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitä kaikkia.
"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta." Niin siinä luki.
— Tuo saattaa koskea meitä, — arveli hän.
"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä… Iloitkaat ja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidän edellänne olivat… Te olette maan suola… Jos siis suola tulee mauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, mutta heitettää pois ja ihmisiltä tallattaa."
— Tämähän soveltuu meihin kaikin puolin, ajatteli hän ja luki edelleen.
Päästyään viidennen luvun loppuun, hän pysähtyi.
— Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaa vihollisianne… Niin, jospa kaikki eläisivät näin — mietti hän; — silloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.
Lukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti. Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, että tästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotain sellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän ei ollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli jo aikoja sitten ollut hänelle tuttua.
"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua."
"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen."
"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?"
— Niin, niin, kyllä se niin on, — mietti hän mielessänsä, ja kyynelet kiertyivät hänelle silmiin. — Tämä on juuri sitä, mitä minä aioin tehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, ei säilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljon minä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi, että ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin: Natásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduin ymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koska sieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa oman itseni, hukuttaa sen kokonaan.
Siitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjan ääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseen nöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä, mutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireään toimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.
Hän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuin tässä kirjassa lukee.
— Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaan kaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkä tarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikesta tästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! — Näin hän useinkin ajatteli. — Tai jos edes päästäisivät minut irti muutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missä sitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se on mahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin — se on mieletöntä.