V.
Kerran, sellaisena päivänä, jolloin hän oli iloinen ja tunsi mielenylennystä, astui inspehtori hänen koppiinsa tavattomaan aikaan, tiedusteli hänen vointiansa ja kysyi, haluaisiko hän jotain. Svjetlogub hämmästyi, käsittämättä, mitä tämä poikkeus tavallisesta järjestyksestä merkitsee, ja pyysi paperosseja. Hän odotti kieltoa, mutta inspehtori lupasi lähettää ne heti, ja vartija toi kuin toikin laatikollisen paperosseja ja tulitikkuja.
— Joku kaiketikin pitää minusta huolta, — arveli Svjetlogub, sytytti paperossin ja rupesi kävelemään kopissaan edestakaisin, yhä mietiskellen syytä tällaiseen asiaintilan muutokseen.
Huomenissa hänet vietiin Oikeuteen. Siellä hän oli ollut jo monasti ennenkin, mutta tällä erää ei häntä kuulusteltu. Yksi tuomareista nousi ylös, häneen katsomatta. Samoin muutkin. Ensinmainittu otti käteensä paperin ja rupesi lukemaan kovalla, juhlallisella, ontolla äänellä.
Paperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansa vallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on joko läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinen hallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa ja kuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.
Svjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäen virkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinka järjetöntä on tuo "läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa" ja tuo "kaikkien oikeuksien" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Mutta todellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän ei käsittänyt.
Vasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarmin seuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan, mitä hänelle vast'ikään oli julistettu.
— Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata olla niin, — ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.
Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemata edes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaan liittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.
Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulki silmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa. Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvailla mielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänet aiotaan tappaa.
— Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin moni rakastaa! — ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväin rakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee ja mistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, se on mahdotonta!
Vankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.
— Kuka se on? Mitä te tahdotte? — virkkoi Svjetlogub. — Jaha, vai tekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?
— En tiedä, — vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutaman sekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: — Tuolla on pappi. Hän halajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä…
— En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! — huudahti
Svjetlogub.
— Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, — virkkoi inspehtori.
— Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minä kirjoitan.
Inspehtori meni pois.
— Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. — Niihän se tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävitten joukossa… Ei, se on mahdotonta… Tämä on varmaankin unta!
Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamia sinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.
Kaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.
— Minä en saa ajatella, en… Niin, minä kirjoitan äidille, — virkkoi
Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.
"Äiti armas!"
Niin hän kirjoitti kyynelet silmissä.
"Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle anteeksi."
— Mutta johan minä sanoin tämän, — ajatteli hän. — No niin, mitäpä siitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. — Ja hän jatkoi:
"Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu… Toisin en saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita, ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."
Kaksi kyyneltä putosi paperille.
"Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan. Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut. Jää hyvästi!"
Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle, kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.
Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyy kuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koetti herätä siitä.
Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, että kenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, josta heräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämän maailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta, elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämä täällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.
— Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.
Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, hän tunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaa pelvotta silmiin.
Hän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulki silmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.
Hän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopulla Prohorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaa joutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhan hän on saattanut Prohorowin perikatoon.
— Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensä kapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampun päällä.
Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsi rinnassansa rauhaa, jopa iloakin.
Hän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.
Ajatus ajeli toistaan hänen päässänsä.
"Äiti armas ja kallis", — kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan, nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää. Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos niitä lainkaan on ollut."
"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"
— Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. —
Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. —
Hän jatkoi:
"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,
varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani
Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."
Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.
— Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? — virkkoi hän. — Eikö mitään?
Toki sentään. Mutta mitä?
Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä saatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.
— Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei saa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä kirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa sitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua täynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota kirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän pitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana ja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.
Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa sydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä "kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen vahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän pyysi häntä kutsumaan inspehtorin.
Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.
— Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.
Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.
Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli lähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.
— Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin julmaan toimeen? — virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.
Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:
— Omalla tavallaanhan kukin elää.
— Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa, ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…
Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja riensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.
Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon kyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa mielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä maailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? — se näytti nyt olevan ratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan tietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.
Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."
— Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! — mietti hän.
— Jospa nyt voisi nukkua! — virkkoi hän sitten, — jott'ei voimat kokonaan pettäisi!
Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.
Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäön tunnelmissa.
Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä kirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat putoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä, kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja ottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja nauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä. Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin vati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla helinällä maahan.
Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää. Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja kiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.
— Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! — ajattelee Svjetlogub.
Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa. Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen aukenee.
Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.
— Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin — miettii Svjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa mielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.