VI.
Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten lahkoa.
Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisia uskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että hallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän sanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiin mielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän joutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä kuljetettu vankilasta toiseen.
Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat kohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset vangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin saastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. — Sellaistahan hän oli nähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi olevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon ja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että totinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon sydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli löytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:
"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon vielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."
"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."
Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki "Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänen työnsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.
Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies, kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näki rattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisen nuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevan rattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaen sitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, ja nuori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille, myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.
Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivät vankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadun kivityksellä.
Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle ja vaipui mietteisin:
— Tämä yksi se on löytänyt totuuden, — virkkoi hän itsekseen. — Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vain julistamasta sitä jokaiselle.