VII.
Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin tuuli puhalsi mereltä.
Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, — kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä, seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä astuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.
Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä, katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen. Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. — Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä, astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat, pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. — Mies huonoissa vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen Svjetlogubia. — Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.
Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.
Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.
Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä hän nyt tietää… — Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja tahtovat olla onnellisia, en minä yksin…
Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja upseeri luki luonnottomalla äänellä — joka rummunpärinän perästä kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä — luki tuon typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen tähtäävästä tarkoituksesta.
— Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? — ajatteli Svjetlogub. — Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee jokaiselle.
Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.
— Laupias Jumala… — alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.
Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä, mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:
— Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!
Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä, puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui lavalta alas.
Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.
Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen mies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän astui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten askeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan lähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista muutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla poikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli astui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia lähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.
Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää kaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen tajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen katseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja huolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan tavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen kohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa välttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.
— Hiukan eteenpäin, — sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä lähemmäksi laitaa.
Svjetlogub siirtyi.
— Herra, auta minua, armahda minua! — kuiskasi hän itsekseen.
Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka uskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä sanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän tietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja tärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.
Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin ja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran ajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?
Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmäänsä.
— Eikö sinun ole sääli minua? — virkkoi hän, katsahtaen pyövelin vilkkaisin, harmaisin silmiin.
Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
— Näin se nyt käy! Älä törise! — mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas vyötäisille.
— Sinun käsiisi minä annan henkeni, — ajatteli Svjetlogub, muistaen evankeliumin sanat.
Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.
Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja — kaikki oli kadonnut.
Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat ja laskivat.
Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.
Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan sukat näkyivät niissä.
Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.
Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan hautausmaahan.
Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei ollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääli minua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.
Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa hänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia. Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli ottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan rahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen tilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä sairaalaan.