VIII.
Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii Mezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi vallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni maaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin hän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka Svjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu vietäväksi ennen pitkää Siperiaan.
Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja mitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut iloinen hymy huulillaan.
Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja heidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta luvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.
Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui sittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain odotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut tsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia erikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa suunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun ylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti erään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen tämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä kanssa.
— Kuka se on?
— Talonpoika.
— Mitä hänellä on asiaa?
— Hän tahtoo puhua uskosta.
Mezhenjétski myhähti.
— No antaa hänen tulla, — lausui hän. — Nuo lahkolaiset — arveli hän itsekseen — vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties olla hyötyäkin.
Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven uudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea tukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.
— Mitäs teillä on asiaa? — kysyi Mezhenjétski.
Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi hänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.
— Mitäs teillä on asiaa? — kysyi Mezhenjétski toistamiseen.
— Tahtoisin puhella teidän kanssanne.
— Mistä?
— Uskosta.
— Mistä uskosta?
— Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka antikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.
— Minkä nuorukaisen?
— No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.
— Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?
— Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka kerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.
— Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.
— Ja yhtä uskoa?
— Nähtävästi, — vastasi Mezhenjétski myhähtäen.
— Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.
— Mitäs te oikeastaan tahdotte?
— Saada tietää, mikä teidän uskonne on.
— Meidän uskomme… no niin… istukashan, — sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. — Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että valta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että meidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa, vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat — totuttuun tapaansa Mezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta: kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää tappaa, kunnas mielensä muuttavat.
Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.
— Meidän uskomme, — jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää kukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja aikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.
Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja, heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen, painaen otsansa likaiseen lattiaan.
— Mitäs te tuossa ryömitte?
— Älkää kierrelkö… sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, — sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.
— Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään yhtään sanaa.
Ukko nousi.
— Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? — kysäisi lahkolainen, vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden katseensa taas maahan.
— Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon tähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.
Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.
— Ei, ei tämä uskoa ole, — arveli lahkolainen itsekseen. — Se toinen tiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa samaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä… No niin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä… Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on kaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.
Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se aukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.