IX.
Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa ajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.
Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta mielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan murtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen linnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan lujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa hän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään, että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä tehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei. Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua. Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä kiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja tutkintatuomarille.
Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla: "Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän tunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa vaiettuaan vastasi:
— Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä, ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja tahdotte; minä en sano mitään.
Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat toisiansa.
Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia, vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.
Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties ystäviäkin.
— Vuosia kuluu, — ajatteli hän, — niinpä minäkin vihdoin menetän järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.
Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan. Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua. Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia… Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä pistäytyy koppiin… Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista… Ja sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna…
Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.
Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.
Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta kiitospuheita juhlapäivällisillä.
Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä, pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle laidalle vatkautunut.
Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa kesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän halusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä tavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan sanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oli unikin paennut.
Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään virkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui pakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla, täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä, suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne irvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin aukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka rupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän heittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin aukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:
— Huutaminen on kielletty!
— Kutsukaa inspehtori! — kirkui Mezhenjétski.
Ääni ei vastannut ja "kurkko" sulkeentui.
Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain — kuolemaa.
Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan. Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten vuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän rupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt niitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä nälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai mielenhäiriö-kohtauksen.
Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät selkoseljällään.
Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja nukkui.
Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena hänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli, jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.
— Ettekö te häpeä palvella täällä? — sanoi Mezhenjétski lääkärille, kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. — Miksikä te parannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan? Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten tapahtua uudestaan.
— Kääntykääpäs nyt seljällenne, — virkkoi lääkäri aivan tyyneesti, katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.
— Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää hiiteen! — kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. — Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.
— Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu edesvastaukseen.
— Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!
Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire lähteä pois.