II.
Kului 17 vuotta.
Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä alkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta. Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen paastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.
Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle kylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja pyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien verkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas ukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja nahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja harmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän astui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä pieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen koukkusauvaan.
Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli ajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja miehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin puoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja sikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.
— Hyv'iltaa, vaari! — sanoi hän sitten heleällä, hennolla, nuorekkaalla äänellä.
— Jumal'antakoon, kultaseni! — vastasi ukko.
— Yösijaako kylästä, vai?
— Niin mar. Väsyttää kovin, — virkkoi ukko käheällä äänellä.
— Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä, kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, — sanoi nuori emäntä ystävällisesti. — Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia se anoppi kyllä päästää taloon.
— Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi liikauttaen silmäkulmiaan.
— Mistä sen tiedät?
— Onhan siell'oltu.
— Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se jäi ihan jälkeen! — huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla perimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä pitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse korjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa, mustaa uuhta karjaan.
Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17 vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa talossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.
* * * * *
Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.
Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa. Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt, mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.
Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä, eikä sinne harmikaan sallinut mennä.
— Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, — ajatteli hän.
Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.
Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.
Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1 rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä kotia poikansa luokse.
— Kenties — arveli hän, — kenties vaimoni, senkin konna, on jo kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.
Ja niin hän läksi kotia kohden.
Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15 virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa desjâtskoitten toimesta.
— Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, — ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja ja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut nyrkeissäkään enää voimaa.
Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan sairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista siihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen Agâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen tyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.