III.
Hän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), josta Agâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittain rumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvalle hän pyrki yöksi ja pääsi sisään.
Tupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsä pyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.
— Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uunin päälle, — sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydän ääressä.
Agâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana, lamppua korjaillen.
— Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! — sanoi hän. — No minkäs sille mahtaa. Alahan kuivailla itseäs.
Kornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripusti jalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.
Sisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjan pihaan ja lypsää lehmät.
— Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? — kysäisi hän. —
Minä käskin häntä meille.
— Tuoll' on, — vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi istui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.
Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän laskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi ja palanen sokeria.
Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta pois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään — jo taas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan höyryt huuruaa.
Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään kuhilaita.
Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää teetä.
— Äl'oo milläskään, vaari! — sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. — Juo terveydekses.
— Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? — kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen silmäkulmiaan.
— Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, — vastasi puhelias anoppimuori. — Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.
— Kuinka niin? — kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset silmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen sisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.
— No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi Vasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet puolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.
Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen vuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.
— Mistä syystä? — kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.
— Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii; menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. — Miten lie heille rengin tähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki. Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.
— Kuoliko? — kysäisi Kornéi yskäisten.
— Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa väkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.
— Mitenkäs isännän kävi?
— Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.
Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.
— Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri vieroittaneensa minut.
— No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden sulta… — yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.
— Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä lämpimikses? Kaanko ma?
Kornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.
— Mikäs sull'on?
— Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!
Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine, laihoine jalkoineen uunin päälle.
— Kas sitä! — virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.