III.
Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt. Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen. Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän miehiä Puolaan, jossa he — milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä tylymmän ylikäskijän, johdolla — itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.
Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle. Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.
Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden, hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.
Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että mitä aikeita ja haaveita hänellä lienee ollutkaan viimeisellä käynnillänsä, joka iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.
Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän ne käsittää.
Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.