MARJAT.
Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas, täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti koivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa kukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis lainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa paikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa peltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä silloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle paahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna ja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu hiukan huhahtamaan.
Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille. Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille pääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä, juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja atvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä säkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten välitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät huvilain asukkaille.
Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti somissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa puvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai istuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin ääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.
Komea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat ja balkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä. Portilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa. Nämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15:sta ruplasta "sinne ja tänne", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.
Tämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisena kaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaan paikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti: muodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkein liberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisen kiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuin vuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia, jonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.
Heidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkä konstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen. Pietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukan korvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaat palkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies, oikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänellä on monta tuhatta desjatinaa maata.
He söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, mutta helteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokki apulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraan vuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vain jäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksista sahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka oli valettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla. Päivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja — muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, — jota Nikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, Nikolai Semjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytään vasta jälkiruuan ajaksi.
Kankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, että Mari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden — nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossa maailmassa on tapana. — Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon. Toinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyi keskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää, sekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aio vääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikeni silloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumousten miestä.
Päivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivat verannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä [kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.
Erimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjällä olla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisillään kiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin, joka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivat Marin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kun yksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiin maalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessa maalaustaiteessa on un je risais quoi [en tiedä mitä. Suom. muist.], jota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaan dekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkin oli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koska hän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkin puhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaan osannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista ja epädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katseli vaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen, että kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänen peräti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, Nikolai Semjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.
Sisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapset toimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillisten käsittelyjen alaisena.
Vieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuilla varustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello 12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiin valtiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niin tärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.
Ulkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissään kulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen ja vuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää ja säännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle, paitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloista alkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukko varsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesi ajattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astui kaleskoista maahan ja meni huvilaan.
Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina väliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran puheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan eteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja elätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta poikaa, palveluksella — ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa kuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. — Hän kavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että jamshtshik on levoton ja pyrkii pois.
Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti nyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.
— En saata myöntää, — puhui vieras, — että Venäjän kansan pitäisi kulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta… valtiollista vapautta… sitä vapautta… niinkuin kukin tietää… mitä suurinta vapautta… ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä muille…
Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi puhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä oikeastaan puhua pitäisi.
— Niinpä niinkin, — vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta vieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen omasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. — Niinpä niinkin, mutta se on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan yhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä. [Mir = kuntakokous.]
— No se mir!
— Ei sovi kieltää, — virkkoi tohtori, — ett'ei slaavilaisilla kansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten veto oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi…
— Sallikaas… — keskeytti Nikolai Semjónowitsh, — sallikaas minun puhua loppuun. — Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä ominaisuudet…
Samassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.
— Jamshtshik on levoton…
— Sanokaa — pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli ylpeäkin siitä — sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta maksan.
— Kyllä.
Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun asti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa (siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan sitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.
Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen mielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.
Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa. Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja haastelivat, haastelivat ja polttivat.
Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui sisäkkö.
Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen, elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa kaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen erään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut hänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin taloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei kukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli nyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja Nikolai Semjónowitshiä.
— Kas niin, — arveli Nikolai Semjónowitsh.
— Gôgalla taas jotain.
— Mikäs on? — kysyi hän ääneen.
— Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin — vastasi sisäkkö. Nikolai Nikolájewitsh, tuo "he", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi ja saanut ripulin.
— Jaha! Jopa on aika lähteä! — virkkoi vieras. — Katsokaas, kuinka valoisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! — lisäsi hän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä, että olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.
Ivan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässä vieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkin aivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikä vieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, mutta väittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vasta hän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.
— Minkäpäs sille nyt enää! — arveli hän.
Jamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettui syrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle. Joustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herra ajatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.
Samaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennyt vaimonsa huoneesen.
— Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykene vapautumaan siitä. — Niin hän ajatteli.
Vaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun ei tuosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojat olivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanut tinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivat tulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitä suoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan, mutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, oli suuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollut epäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitä oli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôgan vatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oli luullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminen tiesi asian saaneen pahan käänteen.
Nikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouva lastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin, mutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssa kumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näytti tohtorille valoa.
Tohtori pince-nez nenällä tutkisteli tarkkaavin katsein astian sisällystä.
— Niin, — sanoi rouva painavasti, — kaikki noitten kirottujen marjain syytä.
— Miksikäs juuri marjain? — kysäsi Nikolai Semjónowitsh arjistellen.
— Miksikäkö marjain? Sinähän se häntä marjoilla syötit, ja nyt minä en saa yön rauhaa, ja lapsi kuolee.
— Eikä kuolekaan, — virkkoi tohtori myhähtäen. — Pieni annos vismuttia ja sitten hiukan varovaisuutta. Minä kirjoitan heti.
— Poika nukkuu, — sanoi äiti.
— No sittenpä emme häntä häiritsekään. Minä pistäyn huomenna.
— Olkaa niin hyvä.
Tohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jo täysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.
* * * * *
Naapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta. Muutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampia riimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.
Taráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki, päässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä, ruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä. Hän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeä kylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässä tuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnautteli milloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoi hevoset portinpieleen ja astui porstuaan.
— Hohoi, unikeot! — huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotka makasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.
Äiti, joka oli maannut heidän vieressään, oli jo lehmiä lypsämässä.
Oljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsillään korjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänen vieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskealla kantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoista lapsenjalkaa.
Lapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, ja Taráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenesta palattuaan.
Yöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaa mutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta ja lähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa. Itse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakse perälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.
Kun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopein askelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jo muitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästi näkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina ja valkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytöt olivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he, suurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätää ristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavutti heidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.
Kastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin. Tyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta pian kuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloin epätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistä metsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan. Nuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensasten välillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivan punaisiakin mansikoita.
Tytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneillä käsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.
— Oljgúshka, tule tänne! Tääll'on niin, että hirvittää!
— Narraat! Hi-oo! — huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan, milloin pensaihin sukelsivat.
Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa vuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä pähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli mehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä suurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.
— Grúshka!
— No?
— Entäs kun susi?
— Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä pelkään? — puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja pistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.
— Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!…
— Tääll'ollaan! — vastasi Taráska notkon toiselta puolen. — Käykää tänne!
— Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.
Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä kouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella rinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan marjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa sekä kädet että suut.
Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin hirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.
Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä tuopista tärskähtivät nurmelle.
— Äiteee! — parahti hän ja rupesi itkemään.
— Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! — huusi Oljgúshka, osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä vilisti yhä kauemmas. — Mikäs sinulle tuli? — kysäisi hän Grúshkalta, kun jänis oli kadonnut näkyvistä.
— Luulin sudeksi, — vastasi toinen, unohtaen samassa sekä säikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.
— Hupakko!
— Hyi, kun säikähdin! — puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi, hopeankirkasta nauruansa.
Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi jo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja kimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä myöten.
Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas siinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin paremmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli marjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle myöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan, tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen perässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan isovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.
— Mukaan näet kärtti, — virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan syliinsä. — Eikä ollut ketään, kelle jättää.
— Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää ja ryskettä! Ihan pintaa karmi.
— Äläst'! — virkkoi Akulina, laskien pojan jälleen maahan.
Hetken aikaa haasteltuaan tyttöset erosivat Akulinasta, työtään jatkamaan.
— Mutta nyt istutaan, — virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseen tiheän pähkinäpensaan juurelle. — Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaan otettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!
— Nälkä minunkin on, — sanoi Grúshka.
— Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulina täti, hohoi!
— Oljgúshkaaa! — vastasi Akulina.
— Mitää?
— Onkos se poika riepu siellä? — huusi Akulina puitten takaa.
— Ei ole.
Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli näkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.
— Ettekö ole nähneet poika riepua?
-. Emmä.
— Hyväinen aika! Mishkaa!
— Mishkaa!
Ei kuulunut vastausta.
— Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!
Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,
Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään
Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.
— En minä jaksa enää, — puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä edelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan, sivuillensa vilkuen.
Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta. Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun äkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi kuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla oli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä suutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka ympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin pensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon näköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin. Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.
Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja väärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.
Oljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.
Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan tapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän oli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.
* * * * *
Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja kaikkea, mikä sen päällä oli.
Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. — Oljgúshka, uimaan! — kutsuivat he.
Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi kuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan tytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin meni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja koivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt saaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät läpimärjiksi.
Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa kiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä isälle, joka oli perunoita mullittamassa.
Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo ennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja lähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina maksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista huolittukaan.
Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien helteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti viuhkallaan.
— Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!
Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä klassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi krokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.
— Mitä maksaa? — kysyi hän.
Toinen vastasi:
— Kolmekymmentä kopekkaa.
— Se on liikaa, — sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli kuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. — Odota hiukan, mutta tule tuolta kolkan takaa.
Ja Vâlja juoksi njânjan luokse.
Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa, johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä pallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan hämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla aivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä herrasväen maailmassa.
Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa. Njânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta. Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt verannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi hänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle ja rupesi ahmimaan niitä.
Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista, ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi kokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.
Taráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoita mullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinä isäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantua hevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenä hyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.
Nikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttua latuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, oli katettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen, mutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollut kellään.
Nikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikään lukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat. Mari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtori oli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut. Vâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen mansikoita.