XII.
Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta. Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.
Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan tehtävänsä täyttänyt.
Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.
Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin, eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen. Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa, jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.
— Jotain tässä vaan on, — oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene, koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.
Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle, vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset, riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.
Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.
Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.
Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta, yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.
Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja heinänkorsia takkuisessa tukassaan — hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka, tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä, Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet pidättivät.
— Ei hätää, Albina, ei hätää! — virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä tavallaan.
— Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! — sanoi polisimestari. — Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? — kysäisi hän sitten, vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.
Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.
Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu: loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa pitelevät.
— Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta? — välkähti hänen mielessään.
Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen: "Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän yksin on syypää kaikkeen.
— Kuka tämä on? Miehennekö? — kysäisi polisimestari.
— Mistä syystä? Mistä syystä? — parkaisi Albina ja, purskahtaen hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.
— Pánenka, armas pánenka! Jak Böha köham [Niin totta kuin Jumala on minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, — puheli hän, mielettömästi silitellen häntä käsillään.
Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.
— Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. — Minä, minä yksin olen syypää!
— Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin vuoro, — sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.
Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan esteleviä puheita.
Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin Albinaan, milloin jalkoihinsa.
Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota, tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein, ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.
Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin Siperiaan elin-ajakseen.
Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.
Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä täynnä.
Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan, jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli kohdistettu.