RUKOUS.
… Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette, ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan…
Mat. 6, 8.
— Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!… Tohtori! Eikö mitään enää?… Mutta miksikä te olette ääneti kaikki?…
Näin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missä hänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettä aivoissa, oli kuolemaisillaan.
Hänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt he vaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästi kädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtori seisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kyllä osoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.
— Minkäs tekee! — virkkoi mies. — Minkäs tekee, armas!
— Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! — huudahti äiti ikäänkuin vihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksi takaisin lastenkamaria kohti.
Mies yritti pidättää häntä.
— Katja! Älä mene…
Toinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistä silmistään ja palasi lastenkamariin.
Poikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitä pursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hän katsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidin tullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä ja pistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaa virkkoi: "lähtöä tekee" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti ei totellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojan käsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneet epäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.
— En, en voi — kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovasti jälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.
Poikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessa oli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämän ajan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Koko tämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa, asettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillut Jumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla oli pienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimilla oli merkitty: "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa." Tämän kuvan edessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaen rukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa oli tuntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekee oman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkin rukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuen näitä ääneen erityisellä mielen-innolla.
Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin päässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin alkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti kummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi vuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja meni horroksiin.
Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset kiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa. Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä koettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen paperihevosen seljässä.
— Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa — ajattelee äiti. — Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko Jumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on Jumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että koko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja sitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton olento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun rukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet oikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!
Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä suurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin aika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee… Armas! Ja hänetkö Jumala todellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä rukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?
Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain kummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän on sekä Matrjósha että enkeli.
— Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä seljässä? — arvelee äiti.
Niin vainenkin, olihan joku — ei hän muista, ken, mutta joku hyvin luotettava henkilö — sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin enkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:
— Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata kaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee mieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko Venäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein korkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten jäännösten edessä… kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille voiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista saa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä. Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on sama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi tehdä?… Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.
— No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.
Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.
Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään
pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?
Minähän en voi elää ilman häntä. —
Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta pulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis puristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.
— Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, — ajattelee äiti itsekseen.
— Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, — jankuttaa Matrjósha yhtä sekavasti kuin ennenkin. — Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu semmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään pyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä. Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn herrasväelle ilmoittamassa, — sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan samalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain ilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, että herra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."
— Niin, niin — puhelee Matrjósha, — olenhan minä jo niin monasti saanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä mies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee, jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis irstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta tikku.
— Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! — ajattelee rouva.
— Mutta Jumala, — jatkaa Matrjósha — Jumala ei saata mitenkään siihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän, rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta. Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen, ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen, taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun taskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin osasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan opettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata pahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä pyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois pahat itsestään.
— Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? — ajattelee rouva ja sanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni, Matrjósha.
— Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, — haastelee Matrjósha. — Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa syytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita huoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät edes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän mieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä. He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa olisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.
— Kyllähän se on totta, — ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää niin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"… Eihän se sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. —
Ja ääneen hän lausuu:
— Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi tahtoi ottaa minulta poikaseni pois? — Ja äiti näkee edessään Kóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin herttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. — Miksikä he ottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on häijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.
Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan aivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen puhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin sydämeen haastaa.
— Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! — puhelee tuo olento. — Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten, katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa kiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää haasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin sinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi, kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi seisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin kiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena nelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän osasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa onturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat siitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain ikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan punaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi, keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen — vuotta ennen — missä hän oli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki seisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte, tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso silmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi, syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa teitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et ymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän silmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja samoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta lapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen, nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä tiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä tiedän.
Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun yksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran vienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen jäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko, kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän istuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään ahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen, paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä huudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa, nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen hänelle nauraa hohottaa.
— Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti, kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri siitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä muistuttaa Kóstjaa. — Hyvä on, että tämä on unta, — ajattelee hän. — Tässähän oikea Kóstja on.
Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana, istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan näe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa, kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee ja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle armaalle käsivarrelle.
— Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, — sanoo äiti itsekseen.
Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä todellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.
Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut Kóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä, vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta. Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on valkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee tuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka tuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi. Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja hyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.
— Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja itse on itkenyt! — ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.
Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo kauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon kasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä ristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista otsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä hyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu siitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja valloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet… Hän suutelee vielä kerran lapsen otsaa… Ja nyt hän itkee ensi kertaa.
Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan alistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta ei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut on, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.
— Väärin on itkeä, rouva kulta, — puhelee njânja, astuen vainajan luo ja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle otsalle jääneet äidin kyyneleet. — Kyyneleet ne hänen sieluansa pienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on, synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt…
— Niin, niin… mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä, — virkkaa äiti.