V.
Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.
— No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?
— Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.
Saako olla yötä teillä?
— Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.
Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin. Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.
Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli levittänyt hänen alleen.
Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.
— Kuulehan, kultaseni, — virkkoi Kornéi heikolla äänellä, — käyhän tänne.
— Koht'sillään, vaari, — vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. —
Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?
Kornéi ei vastannut.
Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen, sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi puhua.
— Gâsha, — sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika jättää. Minä kuolen nyt, niin… tuota… anna sinä anteeksi minulle, anna Herran tähden.
— Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?
Toinen oli ääneti.
— Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse ja sano hänelle… että se pyhissä-vaeltaja, sano… se eilinen pyhissä-vaeltaja, sano,…
Hän alkoi nyyhkyttää.
— Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?
— Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja… vaeltaja, san'niin… — hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: — ois tahtonut hänelle jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.
Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.
— Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? — kysäisi Agâfja.
— Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini. Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! — Ja hänen kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.
— Tuohus! — äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.
Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen keskisormellaan.
Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut. Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille…
* * * * *
Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä Kornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi huivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian saikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta kepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän alkoi häntä hirvittää.
— Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet sitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona poikansa luona.
Niin hän mietiskeli.
Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren joukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas Kornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon puhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä talossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään, huokaili ja voivotteli.
Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle. Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty ruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita tavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.
Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta Kornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää, oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.