VI.
Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin. Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.
Albina — niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä, joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää, mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa, tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin raskautensa aikana.
Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa. Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman onnen.
Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.
Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö oli terve, punaposkinen tyllykkä.
Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen ihanne — hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja tottelemaan nurkumatta.
Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas, menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta, upseeriksi ylennystä, — kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin, Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti, silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt, milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita: kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.
Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin onnettomuutta.
Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.
Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.
Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. — Mistä syystä? — ajatteli hän. — Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia heitä… Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa. Miksi? Mistä syystä? — Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.
Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan. Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.