VII.
Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.
Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja otsa rypyssä.
Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.
Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan ja valloittaa Omskin tykistö.
— Mutta olikohan se mahdollista? — kysyi Migúrski.
— Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos yritys onnistuu — semmoinen oli tuuma — niin Siperia eroaa Venäjästä ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema hänelle itselleen.
— Teloittivatko he hänet? — kysyi Migúrski.
— Kyllä, niinkuin he teloittavat — kepeillä! — vastasi Rosolówski jyrkästi. — Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.
Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000 kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty — keisarillinen ukaasi oli näet niistäkin olemassa: — ne eivät saaneet olla sen hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.
[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet. Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]
Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen, uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa, venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.
— Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni sairastivat! — ajatteli Albina.
— Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, — kertoi Rosolówski. — Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies; hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken hiljaa löi.
Min'en voinut — jatkoi Rosolówski — nähdä mitään siltä paikalta, jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää, mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen, silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan: "Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut, vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee, vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.
— Ja sitten, — kertoi Rosolówski edelleen — sitten he kuljettivat kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "Miserere mei Tuum; da miserere mei, Deus; da secundum misericordiam tuam." [Armahda minua, armahda minua, Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]
— Ei! — keskeytti kertoja. — En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.
Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.
— Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! — huudahti Albina, värähtämättä katsoen Rosolówskiin.
Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja parraltaan.
Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.
— Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! — huudahti Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!