XIII.
— Tuossa se nyt on, kansan edustaja, — arveli Mezhenjétski, lähtiessään vanhuksen luota. — Tämä on yksi parhaimpia, ja — mikä pimeys! Nuo tuolla — hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään — nuo tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.
Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin todisteluilla.
Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.
— He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit, Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä, jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä, että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!… Kuinka nurinpäistä! Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä! ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.
Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen. Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:
— Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä tekevät. Mutta heissä oli paljo…
Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa" heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä, revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista ajastaikaa elämästään.
Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut, — viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.
Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.
Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.
— Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? — Hän piti itseään hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. — Kaikkiko tuo hukkaan uhrattu?
Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan, Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu — hänen mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, — moitti Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?
Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. — Onko mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?
Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä, pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää, mihin saattaisi sitoa nuoran.
Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa karkoittamaan.
— Mitenkä? — rupesi hän jo kyselemään itseltään.
— Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se selvintä.
Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä nuora.
— Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.
Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän. Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.
Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa, jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien, unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa. Kaikki tämä sen vanhus tiesi — tapahtui hänen sydämessään, ja se tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen mielensä.
Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen… Vanha mies vaikeni kokonaan… kylmeni… Tuon huomattuaan, huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.
Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä jäi nyt tyhjäksi.
— Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! — ajatteli Mezhenjétski, silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. — Nyt et enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä, kauheasta sekasorrosta.
Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa toteutumista.
Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki, nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa. Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen, nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen… sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.
Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan, polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.
Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää eloon.
Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.