XII.
Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin pitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun suljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan kookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää hyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli päätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen puoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja otsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]
— Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua kutsumaan teitä luokseen.
— Mikä vanki?
— "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykää tänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.
— Missä hän on?
— Tuolla meidän makuukomerossa. "Kutsukaa tänne", sano, "se herra."
Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui tai loikoi lavereilla.
Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se samainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut hänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä rypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli pieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä silmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi kyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen puna.
Mezhenjétski astui hänen luokseen. — Mitäs te? — kysyi hän.
Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti tutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi vaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin hän virkkoi hiljaa:
— Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen teille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.
— Minkä niin?
— Karitsan… Karitsan… niin, minä löysin Hänet… Tuolla nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.
— En ymmärrä, — virkkoi Mezhenjétski.
— Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.
— Mitkä kuninkaat? — kysyi Mezhenjétski.
— Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa hallitsee… siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan… Ymmärrättekö?
Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.
— Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, — virkkoi hän — mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.
Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja siveydellä voittava kaikki… että Karitsa on pyhkivä pois kaikki kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman kirkastamassa.
— Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!
Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta
Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.