XI.
Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä konsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä mihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta, matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten valtiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä miestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin oudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven revolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä intressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen omain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa pitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän, Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä ystävällisesti ja isällisesti.
Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään häntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä kohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa yli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä Mezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa kansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä kuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander II:nkin murha — kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien mielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut seurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari Aleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen tilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen — niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, — kulki nyt jo aivan toista tietä.
Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä kesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli muitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi. Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan mielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla hän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.
Kansa — niin puhui Román — on vain raakaa joukkiota. Rahvas on nykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään mitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on samaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava, siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja tämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta silloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön mahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se juuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole laita yksin meillä, vaan Europassakin.
Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten mielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä irti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset perehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen käsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi ja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain sulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla, liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta maan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.
Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa epätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja erittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla, keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen sanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen, ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.
— Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö tehtaalaisiksi? — kysyi Mezhenjétski.
— Miksikä ei? — vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen taloudellinen laki.
— Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?
— Lukekaa Kautskia, — pisti tyttö omasta puolestaan väliin, ylenkatseellisesti myhähtäen.
— Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin — puhui Mezhenjétski, — vaikka minä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä tulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri sen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?
— Se on tieteellisesti todistettu, — vastasi brynetti, katsahtaen ylös.
Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten tarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin ja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja hänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki saatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain kääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia kansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua hallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien tarkoitusten saavuttamiseksi.
Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista vastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on voimallisempi ja viekkaampi heitä.
— Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me läksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me taistelimme julkisesti hallituksen kanssa.
— Ja kuinka pitkälle pääsitte? — kysyi brynetti pilkallisesti.
— Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni hyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.
— Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua se päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! — huudahti Mezhenjétski. — Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te nurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!
— Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, — virkkoi Román tyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen maltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.
Brynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.
— Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, — toisti Román vielä kerran. — Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää reaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.
Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi käytävään.