I.

— No, samapa tuo, vaikka saliinkin, — sanoi nuori upseeri, jolla oli. turkki yllä ja husaarilakki päässä ja joka juuri oli noussut reestä ja nyt astui sisälle K:n kaupungin parhaaseen hotelliin.

— Täällä on parhaillaan oikein suuri kokous, teidän ylhäisyytenne, — puheli hotellin palvelija, joka jo oli ehtinyt kuulemaan upseerin sotamiespalvelijalta että husaari oli nimeltään kreivi Turbin ja joka sen vuoksi puhutteli häntä "teidän ylhäisyydeksenne." — Alremovin rouva tyttärineen lupasi iltaan mennessä lähteä pois; silloin tulee numero yksitoista tyhjäksi niin että te saatte sen, — sanoi hän astuen kevein askelin kreivin edellä käytävässä ja vilkkuillen koko ajan taakseen.

Isossa salissa istui pienen pöydän ääressä, joka oli mustuneen, keisari Aleksanteria esittävän kokovartalokuvan kohdalla, samppanjaa juoden muutamia miehiä, nähtävästi paikkakunnan aatelisia, ja syrjässä siniturkkisia, matkustavia kauppiaita.

Tultuaan huoneeseen ja kutsuttuaan sinne ison koiransa Blücherin, joka hänellä oli matkassa, kreivi riisui viittansa, jonka kaulus vielä oli kuurassa, tilasi viinaa ja istuutui lyhyeen siniseen atlastakkiinsa puettuna pöydän ääreen sekä rupesi puheisiin muiden herrojen kanssa, joihin hänen kaunis ja avoin ulkomuotonsa oli heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen ja jotka tarjosivat hänelle pikarin samppanjaa. Kreivi joi ensin ryypyn viinaa ja tilasi sitten myöskin pullon samppanjaa tarjotakseen uusille tutuilleen. Kyytimies tuli pyytämään juomarahaa.

— Sashka, — huusi kreivi, — anna hänelle!

Kyytimies poistui Sashkan kera, mutta tuli kohta takaisin rahat kädessä.

— Isä kulta, luullaksenihan koetin parastani teidän armonne hyväksi!
Sinä lupasit minulle puoli ruplaa, mutta tuo antoi vain neljänneksen.

— Sashka, anna hänelle rupla!

Sashka loi silmänsä alas ja katseli kyytimiehen jalkoihin.

— Kyllä se hänelle riittää, — sanoi hän bassoäänellä, — eikä minulla enempää rahaa olekaan.

Kreivi veti lompakostaan kaksi viiden ruplan seteliä — muuta siinä ei ollutkaan — ja antoi toisen niistä kyytimiehelle, joka suuteli hänen kättään ja poistui.

— Jopa olen pannut menemään! — sanoi kreivi. — Tässä ovat viimeiset viisi ruplaa.

— Husaarin tavoin tehty, kreivi! — sanoi hymyillen eräs aatelismiehistä, joka viiksistä, äänestä ja siitä pontevasta tavasta päättäen, jolla hän liikutti jalkojaan, ilmeisesti oli entinen ratsumies. — Aiotteko olla täällä kauankin, kreivi?

— Täytyy hankkia rahoja; muuten en suinkaan jäisi. Eikä tässä kirotussa kapakassa, piru vieköön, ole edes huoneita.

— Anteeksi, kreivi, — lausui ratsumies, — ettekö suvaitsisi sijoittua minun huoneeseeni. Asun täällä, numero seitsemässä. Jos nimittäin ette pidä halpana tätä väliaikaista yösijaa. Viipykääpä luonamme kolmisen päivää. Aateliston puhemiehellä on kohta tanssiaiset. Hän ilostuisi kovin!

— Tosiaankin, vierailkaapa täällä, kreivi, — yhtyi puheeseen muuan kaunis nuori mies. — Mikä kiire teillä on! Vaalithan tapahtuvat vain kerran kolmeen vuoteen. Katselkaapahan vain hiukan naisiamme, kreivi!

— Sashka, anna alusvaatteita! Lähden tästä saunaan, — sanoi kreivi nousten pöydästä. — Sitten sieltä tultua saamme nähdä — ehkäpä tosiaankin voi mennä aatelismarsalkan luo.

Sen jälkeen hän kutsui hotellin tarjoilijan ja puhui tälle jotakin, johon tarjoilija naurahtaen vastasi, "että kaikki on ihmiskätten työtä" ja poistui.

— Minä käsken siis viemään matkalaukkuni teidän huoneeseenne! huudahti kreivi ovelta.

— Olkaa niin hyvä ja tuottakaa minulle se ilo, — vastasi ratsumies rientäen ovelle. Numero seitsemän, älkää unohtako!

Kun kreivin askeleita ei enää kuulunut, palasi ratsumies paikalleen, istahti aivan lähelle tshinovnikkaa, katsoi häntä hymyilevin silmin suoraan kasvoihin ja sanoi:

— Sehän on sama mies.

— No?

— Niin, minä sanon sinulle, että se on sama kaksintaistelija ja husaari, tuo kuuluisa Turbin, ymmärräthän. Hän tunsi minut, lyön vaikka vetoa siitä. Sehän on luonnollista. Me mellastimme hänen kanssaan yhtä päätä kolme viikkoa Lebedjanissa, kun minä olin siellä korjaustöitten takia. Siellä tapahtui eräs juttu — me panimme sen yhdessä toimeen. Eikö se ole aika poika, mitä?

— Onpa kyllä. Ja kuinka mielyttävästi hän käyttäytyy! Ei hänestä huomaa mitään semmoista, — vastasi kaunis nuori mies. — Kuinka pian me tutustuimmekaan… Hän on kai korkeintaan viidenkolmatta ikäinen?

— Ei, hän näyttää siltä, mutta on vanhempi. Ajattelehan vain, mikä mies siinä on! Kuka vei Migunovan mukanaan? Hän. Sabrinin hän surmasi. Matnevia hän otti koivista ja heitti hänet ulos ikkunasta, ruhtinas Nesterovilta hän voitti pelissä kolmesataatuhatta. Siinä on kerrassaan huimapää — peluri, tappelija ja naisten viettelijä — mutta todellinen husaari, ihan oikeata maata! Siitä on heille kunniaa! Täytyy vain ymmärtää, mitä oikea husaari merkitsee. Oi, se oli ihanaa aikaa!

Ja ratsumies kertoi puhekumppanilleen semmoisista juomingeista Lebedjanissa kreivin kanssa, jommoisia ei koskaan ollut ollutkaan eikä voinutkaan olla. Koko juttu oli mahdoton ensiksikin siitä syystä, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kreiviä, vaan oli eronnut sotapalveluksesta kaksi vuotta aikaisemmin kuin kreivi siihen astu; ja toiseksi siitä syystä, että ratsumies ei koskaan ollut palvellutkaan ratsuväessä, vaan oli ollut neljä vuotta aivan vähäpätöisenä junkkarina Bjelevin rykmentissä ja heti vänrikiksi ylettyään eronnut sotapalveluksesta. Mutta kymmenen vuotta sitten hän oli saanut perinnön ja tehnyt todellakin matkan Lebedjaniin, juonut siellä korjaustöissä olevien upseerien kanssa seitsemänsataa ruplaa ja teettänyt itselleen oranssivärisillä taitteilla koristetun ulaanin puvun, koska hänellä oli aikomuksena astua ulaaniväkeen. Tuo aikomus mennä ratsuväkeen ja nuo kolme viikkoa, jotka hän oli elostellut Lebedjanissa upseerien kanssa, olivat hänen elämänsä onnellisimmat ja valoisimmat muistot ja niinpä tuo harras aikomus muuttuikin hänen mielikuvituksessaan todellisuudeksi, niin että hän lopulta itsekin alkoi uskoa palvelleensa muinoin ratsuväessä; tästä huolimatta hän oli mitä hyväsydämisin ja rehellisin ihminen.

— Niin, se joka ei ole palvellut ratsuväessä, se ei voi koskaan ymmärtää meikäläisiä.

Hän istahti hajareisin tuolille, työnsi alaleukansa eteenpäin ja alkoi puhua bassoäänellä:

— Siellä sitä ratsastetaan eskadroonan edessä; hevonen allasi on koko piru, hyppii ja reutoo kaiken aikaa, niin että on peijakkaan vaikeata pysyä selässä. Eskadroonan päällikkö tulee tarkastamaan. "Luutnantti", sanoo hän, "olkaa hyvä ja johtakaa eskadroona perille juhlamarssissa." Hyvä on, ei muuta kuin käännyt vain ympäri ja huudat isoviiksisille miehillesi… Voi, hitto soikoon, se oli ihanaa aikaa!

Kreivi palasi saunasta aivan punaisena ja tukka märkänä meni suoraan numero seitsemään, jossa ratsumies jo istui yöviitta yllä ja piippu suussa ajatellen ihastuksissaan, mutta myöskin jonkun verran peloissaan sitä onnea, mikä oli tullut hänen osakseen — nimittäin että sai asua samassa huoneessa kuuluisan Turbinin kanssa. "Entäpä" — tuli hänelle äkkiä mieleen, — "jos hän äkkiarvaamatta riisuu minut alastomaksi, vie ulos kaupungista ja paiskaa lumihankeen… tahi voitelee tökötillä… tahi yksinkertaisesti… ei, toverina hän ei tee sitä…" lohdutteli hän itseään.

— Anna ruokaa Blücherille, Sashka! — huusi kreivi.

Sashka tuli esille. Hän oli juonut viinaa matkan päälle ja oli melko juovuksissa.

— Taaskaan et ole malttanut olla juomatta itseäsi humalaan, lurjus!…
Anna ruokaa Blücherille!

— Ei sillä hengenhätää ole. Kas kuinka lihava se on! — vastasi Sashka silittäen koiraa.

— Älä siinä lörpöttele! Mene syöttämään.

— Teistä on pääasia, että koira on kylläinen, mutta kun ihminen ottaa ryypyn, niin te heti moititte.

— Saat selkääsi! — huudahti kreivi semmoisella äänellä, että ikkunanruudut tärisivät ja ratsumiestä alkoi hieman peloittaa.

— Kysykäähän, onko Sashka vielä mitään syönyt. No, lyökää vain, jos koira on teille rakkaampi kuin ihminen, — puheli Sashka.

Mutta samassa hän sai niin voimakkaan nyrkin-iskun vasten kasvoja että hän kaatui, löi päänsä seinään ja pakeni nenäänsä pidellen ovesta ulos käytävään, jossa hän vaipui viljalaarin päälle.

— Hän on lyönyt hampaani mäsäksi, — murisi Sashka pyyhkien toisella kädellään veristä nenäänsä ja silittäen toisella Blücheriä, joka nuoleskeli itseään, — hän on lyönyt hampaani mäsäksi, Bljushka, mutta sittenkin hän on minun kreivini ja minä olen valmis menemään hänen edestään vaikka tuleen — tiedä se! Sentähden että hän, näetkö, on minun kreivini. Tahdotko ruokaa?

Loikoiltuaan jonkun aikaa hän nousi, syötti koiran ja meni sen jälkeen huoneeseen jo melkein selvänä palvelemaan kreiviänsä ja tarjoamaan hänelle teetä.

— Te suorastaan loukkaatte minua, — puhui ratsumies arasti seisoen kreivin edessä, joka loikoi hänen vuoteessaan jalat seinää vasten, — olenhan minäkin vanha sotilas ja toveri, tiedämmä. Miksi te lainaisitte muilta, minä annan teille mielelläni käytettäväksi parisataa ruplaa. Minulla ei nyt ole enempää kuin sata, mutta minä saan ihan kohta. Te loukkaatte minua kreivi!

— Kiitos, ystäväni, — sanoi kreivi, joka heti arvasi, millainen suhde heidän välilleen syntyisi. — Kiitos, lisäsi hän tarttuen ratsumiestä olkaan. — No, siinä tapauksessa lähdemme tietysti tanssiaisiin. Vaan mitäs me nyt teemme? Kerro mitä kaikkea teillä täällä on. Ketä kaunottaria? Kuka täällä hurjistelee? Kuka pelaa korttia?

Ratsumies selitti, että tanssiaisissa tulee olemaan suuri joukko kaunottaria; että suurin elostelija on piiripoliisipäällikkö Kolkow, joka on valittu uudelleen, mutta hänessä ei ole oikeata husaarin uljuutta, vaikka hän kyllä muuten on mukava mies; että vaalien aikana täällä laulelee mustalaiskuoro, jossa Stjoshka on esilaulajana ja että nykyjään kaikki aatelismarsalkasta alkaen käyvät näitä kuuntelemassa.

— Ja kyllä täällä kelpo lailla pelataankin, — kertoi hän. — Luhnow, matkustavainen, pelaa rahapeliä ja Iljin, ulaanikornetti, joka asuu numerossa kahdeksan, pelaa myöskin paljon. Hänen luonaan on peli jo taas alkanut. Joka ilta siellä pelataan ja minä sanon teille, kreivi, miten ihastuttava mies tuo Iljin on: se sitten ei ole vähääkään saita, vaan antaa vaikka viimeisen paitansa.

— Mennään sitten hänen luokseen. Saamme nähdä, mitä väkeä siellä on, — sanoi kreivi.

— Mennään, mennään! He tulevat hirveän iloisiksi.