II.
Ulaanikornetti Iljin oli äsken herännyt. Edellisenä iltana hän oli istuutunut pelaamaan kello kahdeksan aikaan ja pelannut yhtä menoa viisitoista tuntia, kello yhteentoista aamua. Hän oli menettänyt koko joukon, mutta ei tietänyt tarkoin kuinka paljon, sillä hänellä oli noin kolme tuhatta ruplaa omia rahoja ja viisitoista tuhatta valtion varoja ja nämä hän oli jo aikoja sitten sekoittanut yhteen. Nyt hän ei uskaltanut laskea rahojaan, koska hän pelkäsi pääsevänsä varmuuteen siitä, mitä hän aavisteli — nimittäin että valtion rahoissakin jo oli vajaus. Hän nukahti noin puolenpäivän aikaan ja nukkui raskaasti sekä unia näkemättä, kuten nukkuu vain hyvin nuori ihminen tahi se, joka on menettänyt suuria summia. Kun hän kello kuuden aikaan illalla heräsi — samaan aikaan jolloin kreivi Turbin saapui — ja näki ympärillään lattialla kortit ja liitua sekä keskellä huonetta tahritut pöydät, niin hän muisti kauhistuen eilisen pelin ja viimeisen kortin, sotamiehen, joka hänelle tuotti viidensadan ruplan tappion. Hänen oli kuitenkin vielä vaikeata uskoa, että tuo kaikki oli totta ja hän otti sen vuoksi tyynyn alta rahat sekä alkoi laskea niitä. Hän tunsi muutamia seteleitä, jotka olivat useampia kertoja kulkeneet kädestä käteen, ja muisti koko pelin kulun. Hänen omat rahansa olivat jo menneet ja valtion varoista puuttui kaksi ja puoli tuhatta.
Ulaani oli pelannut neljä yötä yhtä menoa.
Hän oli tullut Moskovasta, jossa hän oli saanut haltuunsa valtion varoja. K:ssa keskeytti kievarin pitäjä hänen matkansa sillä tekosyyllä, ett'ei muka ollut saatavissa hevosia, vaikka varsinaisena syynä tähän oli se, että kievarin pitäjä oli jo ammoin tehnyt hotellin isännän kanssa sopimuksen, että hän pidättäisi kaikkia matkustavaisia yhden päivän. Ulaani, joka oli nuori, iloinen poika ja oli juuri saanut Moskovassa vanhemmiltaan kolme tuhatta ruplaa ensimäisten menojensa suorittamiseen rykmenttiin astuessaan, oli iloinen, kun sai viettää muutamia päiviä vaalien aikana K:n kaupungissa ja toivoi saavansa siellä huvitelleida oikein sydämensä pohjasta. Muuan nainut tilanomistaja oli hänen tuttujaan ja hän oli juuri aikeissa lähteä tätä tervehtimään ja hänen tyttäriään hakkailemaan, kun ratsumies tuli tekemään tuttavuutta ulaanin kanssa ja tutustutti hänet ilman mitään pahaa tarkoitusta jo samana iltana seurusteluhuoneessa kumppaneihinsa, Luhnowiin ja muihin pelureihin. Siitä asti oli ulaani istunut pelipöydän ääressä. Hän ei käynyt tapaamassa tuttua tilanomistajaa eikä edes pyytänyt hevosia, vaan istui neljä päivää huoneessaan.
Pukeuduttuaan ja teetä juotuaan hän astui ikkunan luo. Hänen teki mieli lähteä kävelylle päästäkseen pelimuistoista, jotka yhä pyörivät hänen päässään. Hän otti viitan ylleen ja meni kadulle. Aurinko painui jo vaikeitten, punakattoisten talojen taakse; hämärä oli tulossa. Oli lämmin sää. Kosteat lumihiutaleet putoilivat hiljaa likaisille kaduille. Hän tunsi yht'äkkiä sietämätöntä surumielisyyttä sen johdosta, että oli nukkunut koko tämän päivän, joka nyt lähestyi loppuansa.
"Tätä päivää, joka nyt meni, et enää koskaan saa takaisin", ajatteli hän.
"Hukkaan on mennyt nuoruuteni", lausui hän yht'äkkiä itsekseen, — ei siksi, että hän olisi todella luullut menettäneensä nuoruutensa, sillä hän ei ajatellutkaan mitään semmoista, vaan hänelle tuli muuten vain mieleen tuo lause.
"Mitä minä nyt teen?" tuumi hän. "Pitänee lainata joltakin ja lähteä pois." Muuan neiti kulki ohi. "Siinäpä typerä olento", ajatteli hän tietämättä itsekään minkä tähden. "Enhän minä saa keneltäkään lainaksi. Hukkaan on mennyt nuoruuteni." Hän astui kauppahallien luo. Puodin ovella seisoi kauppias ketunnahkaturkki yllä ja kutsui ostajia luokseen. "Jos en olisi saanut kahdeksansilmää, niin olisin pelastanut nahkani." Kerjäläisakka kulki nyyhkyttäen hänen kintereillään. "En saa keneltäkään lainaksi." Karhunnahkaturkkiin puettu herra ajoi ohi. Poliisi seisoi paikallaan. "Mitähän hiukan tavattomampaa nyt tekisin? Ampuisinko noita? Ei, se ei ole hauskaa! Hukkaan on mennyt nuoruuteni. Kas, miten komeat siiat tuolla riippuu. Olisipa hauska lähteä ajelemaan kolmivaljakolla. Hei, ystäväiseni! Lähden kotiin. Luhnow tulee kohta ja sitten ruvetaan pelaamaan." Hän palasi kotiin ja laski vielä kerran rahansa. Ei, hän ei ollut erehtynyt edellisellä kerralla — valtion rahoista puuttui edelleenkin 2,500 ruplaa. "Panen ensimäiselle kortille 25, sitten 15, 30, 60… — 3,000. Ostan siiat ja lähden tieheni. Ei se onnistu, peijakas! Hukkaan on mennyt nuoruuteni."
Tämmöistä pyöri ulaanin päässä silloin kun Luhnow todellakin astui hänen huoneeseensa.
— Mitä, joko olette kauankin ollut ylhäällä, Mihailo Vasiljitsh? — kysyi Luhnow ottaen hitaasti kuivalta nenältään kultasankaiset silmälasit ja pyyhkien niitä huolellisesti punaisella silkkinenäliinalla.
— En, äsken vasta nousin. Olen nukkunut oivallisesti.
— Jokin husaari on saapunut. Asuu Savalshevskin huoneessa… Ettekö ole kuullut?
— En, en ole kuullut… No eikö muita vielä kuulu?
— He pistäytyivät luullakseni Prjahinille. Kyllä he kohta tulevat.
Kohta astuikin huoneeseen linnaväen upseeri, joka aina oli Luhnowin seurassa, muuan kreikkalainen kauppias, jonka iso kyömynenä oli kaneelin värinen ja mustat silmät syvällä kuopissaan, paksu ja pullea tilanomistaja, sekä viinatehtailija, joka pelasi yökaudet, mutta ei suurempia panoksia kuin puolen ruplan. Kaikkien mieli teki päästä alkamaan peliä, mutta pääpelurit eivät puhuneet mitään tästä. Luhnow varsinkin oli aivan rauhallinen ja kertoi eräästä Moskovassa tapahtuneesta konnantyöstä.
— Ajatelkaahan — puhui hän, — Moskova on ikivanha pääkaupunki, ja kuitenkin siellä öiseen aikaan hiiviskellään koukut käsissä paholaisiksi naamioituina, pelotellaan tyhmää rahvasta, ryöstetään matkustavaisilta, ja niin poispäin. Missä on poliisin silmät? Sepä se juuri on kummallista.
Ulaani kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta roistoista, mutta nousi sen loppupuolella paikaltaan ja käski kaikessa hiljaisuudessa tuomaan kortit. Paksu tilanomistaja alkoi ensiksi puhua.
— Mitäpä me, hyvät herrat, kulutamme turhaan kallista aikaa! Parasta ryhtyä toimeen!
— Te nyljitte eilen puoliruplasia ja olette sen vuoksi innostunut, — sanoi kreikkalainen.
— Olisipa tosiaankin aika alottaa, — lausui linnaväen upseeri.
Iljin katsahti Luhnowiin. Luhnow jatkoi rauhallisena Iljiniä silmiin katsoen kertomustaan roikaleista, jotka ovat naamioidut paholaisiksi ja joilla on koukut kynsinä.
— Rupeatteko pitämään pankkia? — kysyi ulaani.
— Eiköhän ole liian aikaista?
— Bjelow! — huudahti ulaani punastuen jostakin syystä — tuo minulle päivällistä!… Hyvät herrat, minä en ole vielä syönyt mitään… Tuo samppanjaa ja kortit!
Samassa astuivat huoneeseen kreivi ja Savalshevski. Selville kävi, että Turbin ja Iljin kuuluivat samaan divisioonaan. Heistä tuli kohta hyvät ystävät. He kilistivät laseja, ryyppäsivät samppanjaa ja joivat viiden minuutin kuluttua veljenmaljan. Iljin näytti suuresti miellyttävän kreiviä. Kreivi hymyili koko ajan häntä katsellessaan ja laski leikkiä hänen nuoruudestaan.
— Siinäpä piimäsuu ulaani! — puheli hän. — Ja miten uljaat haituvat ylähuulella!
Iljinillä ei todellakaan ollut viiksen alkuja kuin nimeksi vain.
— Näyttää siltä kuin aikoisitte pelata, — sanoi kreivi. — No, toivon että voitat, Iljin! Luulenpa että olet aikamoinen mestari, — lisäsi hän hymyillen.
— Näkyvät aikovan, — vastasi Luhnow avaten korttipakan. — Entä te, kreivi, ettekö suvaitse?
— Ei, en minä nyt. Minä nylkisin teidät kaikki pahanpäiväisesti. Kun minä vain pääsen pitämään jyryä niin teen lopun mistä pankista tahansa. Ei ole rahoja nyt. Volotshokin majatalossa menetin kaikki rahani. Siellä sattui tielleni jokin vähäpätöinen jalkaväen upseeri, sormukset sormissa; luultavasti se oli väärinpelaaja. Hän nylki minut puti puhtaaksi.
— Viivyitkö kauankin siellä majatalossa? — kysyi Iljin.
— Kaksikymmentä kaksi tuntia. Kyllä muistan kaiken ikäni tuon kirotun kievarin. No, kylläpä sen isäntäkään ei minua unohda.
— Kuinka niin?
— Katsohan, kun tulin sinne, niin kievarin pitäjä hyökkäsi ulos, — täydellinen roisto, oikea hirtehisen naama. Ei ole hevosia, sanoo hän. Mutta minulla, näetkö on oma tapani. Kun ei ole hevosia, niin minä menen turkki päällä isännän huoneeseen — en matkustajahuoneeseen, vaan isännän omaan, ymmärrätkö, — ja käsken avaamaan selko selälleen kaikki ovet ja ikkunat: on muka häkää huoneessa. No, niin tein nytkin. Mutta muistathan, millaiset pakkaset oli viime kuussa; oli ainakin parikymmentä astetta. Isäntä rupesi mukisemaan, mutta minä iskin häntä päin kuonoa. Siinä oli akkaväkeä ja tyttösiä. Ne aikovat ulista, sieppasivat ruukkuja kainaloonsa ja yrittivät juoksemaan kylälle… Minä asetuin ovelle ja sanoin: antakaa hevosia, niin lähden tieheni, muussa tapauksessa en teitä päästä, vaan palellutan kuoliaiksi!
— Sepä oiva keino! — sanoi pullea tilanomistaja nauraa hohottaen. —
Aivan niin kuin russakoita palellutetaan!
— Vaan miten lieneekään ollut ett'en oikein pitänyt varaani ja silloin pääsi kievarin pitäjä ja hänen akkaväkensä livahtamaan kynsistäni. Yksi eukko jäi panttiin uunin päälle; se aivasteli kaiken aikaa ja rukoili Jumalaa, Sitten alkoivat neuvottelut. Kievarin isäntä ilmestyi jonkun matkan päähän ja pyyteli että päästäisin ämmän pois, mutta minä lähetin Blücherin hänen kimppuunsa, — Blücher pitelee etevästi kievarin isäntiä. Isännän lurjus ei kuitenkaan antanut hevosta ennen kuin seuraavana aamuna. Mutta sillä välin saapui tuo jalkaväen upseeri. Menimme toiseen huoneeseen ja rupesimme pelaamaan. Oletteko nähneet Blücherin?… Blücher!…
Blücher juoksi huoneeseen. Pelaajat tarkastelivat sitä, vaikka selvästi näkyi, että kokonaan toiset asiat kiinnittivät heidän mieliään.
— Mutta hyvänen aika, miksi te, hyvät herrat, ette pelaa? Älkää suinkaan antako minun häiritä itseänne. Minä olen suuri lörpöttelijä, — sanoi Turbin.