V.
Sillä aikaa kuin kreivi oli tupakkahuoneessa meni Anna Fedorovna veljensä luo, ja arvellen jostakin syystä parhaaksi tekeytyä välinpitämättömäksi kreivin suhteen hän kysäsi "Mikä on miehiään se husaari, joka tanssi minun kanssani?" Veli selitti parhaansa mukaan, miten suuri mies tuo husaari oli, ja kertoi samalla, että kreivi oli jäänyt tänne vain siitä syystä, että häneltä oli matkalla varastettu rahat, ja että hän itse oli jo lainannut kreiville sata ruplaa, mutta se ei riittänyt, jonka vuoksi hän kysyi, voisiko sisar lainata hänelle pari sataa ruplaa. Savalshevski pyysi kuitenkin, ett'ei sisar puhuisi tästä kenellekään, varsinkaan ei kreivin pitäisi saada vihiä asiasta. Anna Fedorovna lupasi lähettää kohta rahat ja pitää asian salassa. Tanssin aikana hänen kuitenkin alkoi tavattomasti tehdä mieli tarjota itse kreiville rahoja. Hän kokosi pitkän aikaa rohkeutta, punastui ja pääsi vihdoin ponnistaen voimiaan kiinni asiaan:
— Veljeni kertoi minulle, että teitä, kreivi, on matkalla kohdannut onnettomuus ja että te nyt olette ilman rahoja. Ettekö tahdo ottaa minulta, jos olette tarpeessa? Se ilahuttaisi minua suuresti.
Mutta tämän sanottuaan Anna Fedorovna yht'äkkiä pelästyi ja punastui.
Kreivin kasvoilta oli kaikki iloisuus heti kadonnut.
— Teidän veljenne on hölmö! — sanoi hän terävästi. Te tiedätte, että jos mies loukkaa toista miestä, niin siitä seuraa kaksintaistelu. Mutta tiedättekö, mitä silloin tehdään, jos nainen loukkaa miestä?
Anna Fedorovna raukan kaula ja korvat tulivat aivan punaisiksi. Hän loi hämillään silmänsä alas eikä vastannut.
— Naista suudellaan kaikkien nähden — sanoi kreivi hiljaa hänen korvaansa. — Sallikaa minun suudella edes kätöstänne, — lisäsi hän hiljaa oltuaan pitkän aikaa ääneti. Häntä alkoi säälittää naisensa hämminki.
— Voi, ei nyt heti sentään, — lausui Anna Fedorovna raskaasti hengittäen.
— Milloin sitten? Minä matkustan pois huomisaamuna varhain… Mutta tämän te olette minulle velkaa.
— No, sitten se kai jää sikseen, — sanoi Anna Fedorovna hymyillen.
— Antakaa minun vain saada tilaisuus tavata teitä jossakin suudellakseni kättänne. Kyllä minä siihen tilaisuutta löydän.
— Kuinka te löytäisitte?
— Se on minun asiani. Teitä nähdäkseni voin mitä hyvänsä… Onko se siis sovittu?
— Olkoon sitten.
Tanssi päättyi. Seurasi vielä masurkka, jonka aikana kreivi teki ihmeitä; hän sieppasi ilmasta nenäliinoja, notkisti toisen polvensa ja löi kannuksiaan yhteen aivan erikoisella, varsovalaisella tavalla, niin että vanhat ukotkin tulivat pelipöytiensä äärestä saliin katsomaan ja ratsumies, paras tanssija, myönsi tulleensa voitetuksi. Illallisen jälkeen tanssittiin vielä yksi tanssi, jonka jälkeen vieraat alkoivat lähteä. Kreivi ei koko aikana kääntänyt silmiään pois pikku leskestä. Hän ei ollut teeskennellyt sanoessaan olevansa valmis menemään hänen tähtensä avantoon. Lieneekö se ollut oikku vaiko rakkautta vaiko itsepintainen päähänpisto, — joka tapauksessa keskittyivät tänä iltana kaikki hänen henkiset voimansa haluun saada nähdä ja rakastaa tuota naista. Kun hän näki Anna Fedorovnan heittävän jäähyväisiä talon emännälle, niin hän juoksi palvelijain huoneeseen ja sieltä ilman turkkia pihalle siihen paikkaan, missä ajopelit seisoivat.
— Anna Fedorovna Saitsevan vaunut! — huusi hän.
Korkeat neljän hengen vaunut, joissa oli lyhdyt kahden puolen, lähtivät liikkeelle ja ajoivat portaitten eteen.
— Seis! — huusi hän ajajalle ja juoksi vaunun luo, vaikka lunta oli polveen asti.
— Mitä te tahdotte? — kysyi ajaja.
— Pitää nousta vaunuihin, — vastasi kreivi avaten liikkeessä olevan vaunun oven ja koettaen kiivetä sisälle. — Seisohan, hiiden hölmö!
— Vasjka, seis! — huusi kuski eturatsastajalle ja seisautti hevoset.
— Miksi te tunkeudutte vieraisiin vaunuihin? Tämä on rouva Anna
Fedorovnan vaunu eikä teidän armonne.
— Ole vaiti, tolvana! Tuosta saat ruplan, tule nyt panemaan ovi kiinni, — sanoi kreivi.
Kun ajaja ei liikahtanut paikaltaan, niin kreivi itse veti oven kiinni niin hyvin kuin sai ja avasi ikkunan. Kuten yleensä vanhoissa vaunuissa, varsinkin keltaisella punoksella verhotuissa, tuntui täälläkin ummehtunut ja kärventyneitä harjaksia muistuttava haju. Sulava lumi peitti kreivin jalkoja polvia myöten ja niitä palelsi hienoissa saappaissa ja ratsashousuissa ja talven viima puistatti koko ruumista. Kuski murisi istuimellaan ja näytti aikovan tulla sieltä alas. Mutta kreivi ei kuullut eikä tuntenut mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat, sydän pamppaili. Hän tarttui hermostuneesti keltaiseen hihnaan, pisti päänsä ulos sivuakkunasta ja koko hänen olemuksensa oli pelkkää odotusta. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Portailta kuului huuto: "Saitsevan vaunu!" kuski nykäsi ohjaksia, vaunujen koppero alkoi heilahdella korkeilla linjaaleillaan ja talon valaistut ikkunat vilahtivat vaunun ikkunain ohi.
— Jos sinä, lurjus, vain sanot lakeijalle, että minä olen täällä, — sanoi kreivi etuakkunasta ajajalle, — niin saat selkääsi, mutta jos et sano, niin saat vielä kymmenen ruplaa.
Hän ehti tuskin sulkea ikkunan kun vaunu taas kovasti heilahti ja pysähtyi sitten. Nurkkaan painautuneena hän tuskin hengitti ja painoi silmänsäkin melkein kiinni. Häntä alkoi yht'äkkiä pelottaa, että koko hänen odotuksensa olikin turhaa. Ovi aukeni, vaunun astuimet putosivat kolisten alas, kuului naisen hameen kahinaa, ummehtuneeseen vaunuun löyhähti jasmiinihajuveden tuoksua, ketterät jalat nousivat astimia myöten ja Anna Fedorovna istahti ääneti, mutta raskaasti hengittäen hänen viereensä.
Näkikö hän kreivin vai eikö, sitä ei kukaan, ei edes Anna Fedorovna itse, voinut tietää. Mutta kun kreivi tarttui hänen käteensä ja sanoi: "no nytpä suutelenkin kätöstänne", niin hän ei näyttänyt kovinkaan pelästyvän eikä vastannut mitään, mutta ojensi kreiville kätensä, jonka tämä peitti suudelmilla paljon ylempää kuin mihin hansikas ulottui. Vaunut lähtivät liikkeelle.
— Sanohan jotakin. Ethän ole vihainen minulle? — puhui kreivi.
Anna Fedorovna painautui nurkkaansa, mutta purskahti yht'äkkiä itkuun ja painoi päänsä kreivin rintaa vasten.