XI.
Saatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika joutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.
— Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!… Danilo, juokse pian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, — puhui hän ja meni kiireesti Liisan huoneeseen. — Liisa kulta! Ustjushka! Sinun huoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon huoneeseen ja te, veljeni… veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän on vain yksi yö.
— Niinpä kyllä, siskoseni. Minä nukun lattialla.
— Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain saan nähdäkin häntä, kullanmurua… Saatpa nähdä Liisa! Isä oli kerrassaan kaunis mies… Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla täällä! — puuhaili Anna Fedorovna. — Ja tuo kaksi sänkyä — ota toinen pehtoorilta — ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka veljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.
Viimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta huolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän haki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa hajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja kynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna Fedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti kortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä pulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. "Kylläpä aika rientää, — mutisi hän itsekseen. — Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan hänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! — Ja kyyneleet ilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. — Nyt Liisa jo… mutta ei hän ole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään… kaunis tyttö, mutta ei kuitenkaan sitä…"
— Liisa, sinun pitäisi pukea illalla yllesi musliinipukusi.
— Aiotteko te sitten kutsua heidät vieraiksi, äiti? Parempi olisi olla kutsumatta, — vastasi Liisa tuntien voittamatonta mielenliikutusta ajatellessaan että hänen pitäisi tulla upseerien seuraan, — älkää kutsuko, äiti!
Hän ei todellakaan tuntenut halua saada nähdä heitä, mutta sitä voimakkaampi oli hänessä pelonsekainen tunne, että suuri onni odotti häntä.
— Kenties he itse tahtovat tulla tekemään tuttavuutta, Liisaseni, — sanoi Anna Fedorovna silittäen hänen tukkaansa ja samalla ajatellen: "ei, ei ole yhtä hyvä tukka kuin minulla hänen ikäisenään… Ei, Liisa, minä toivoisin sinulle sydämestäni…" Ja hän toivoi todellakin jotakin tyttärelleen, vaikka avioliitto kreivin kanssa ei ollut ajateltavissa ja taas semmoista suhdetta kuin oli ollut hänen ja kreivin isän välillä hän ei voinut tahtoa, mutta jotakin tähän suuntaan hän hartaasti toivoi tyttärelleen. Hän tahtoi kenties elää vielä uudelleen tyttärensä sielussa sen elämän, jota hän oli elänyt kreivi vainajan kanssa.
Vanha ratsumieskin tunsi jonkun verran mielenliikutusta kreivin tulon johdosta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua hän tuli sieltä ulos univormu yllä ja siniset housut jalassa ja meni vieraille varattuun huoneeseen hämillään ja tyytyväisenä aivan kuin tyttö, joka on ensi kertaa tanssiaispuvussa.
— Tahdon katsella nykyajan husaareja, siskoseni! Kreivivainaja oli oikein todellinen husaari. Katsonpa heitä.
Upseerit saapuivat samassa takaportaitten kautta heille varattuun huoneeseen.
— No, näetkö nyt, — sanoi kreivi heittäytyen pölyiset saappaat jalassa vuoteelle, — eikö täällä ole parempi kuin tuvassa, jossa vilisi torakoita!
— Onpa kyllä mutta me joudumme kiitollisuuden velkaan isäntäväelle…
— Mitä joutavia! Täytyy aina olla käytännöllinen. He ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä… Juha! huusi hän, — pyydä jotakin tuohon ikkunaan ripustettavaksi, siitä voi vetää yöllä.
Samassa tuli ukko huoneeseen tekemään tuttavuutta upseerien kanssa. Hän kertoi tietysti, tosin hiukan punastuen, olleensa kreivi vainajan toveri ja saaneensa nauttia tämän suosiota, sanoipa vielä vainajan useamman kerran auttaneen häntä pulasta. Tarkoittiko hän tällä sitä, että vainaja ei ollut maksanut hänelle lainaamaansa sataa ruplaa, vaiko sitä että kreivi oli paiskannut hänet lumihankeen ja solvannut häntä, sen jätti vanhus selittämättä.
Kreivi oli hyvin kohtelias vanhalle ratsumiehelle ja kiitti asunnosta.
— Suokaa anteeksi, että täällä on näin yksinkertaista kreivi. (Hän oli vähällä sanoa "teidän ylhäisyytenne", sillä hän ei ollut pitkiin aikoihin ollut tekemisissä ylhäisten henkilöitten kanssa.) Sisareni talo on pieni. Mutta tuohon me ripustamme aivan heti jotakin, niin ett'ei vedä, — lisäsi ukko ja kompuroi ulos huoneesta muka ikkunaverhoa etsimään, mutta oikeastaan päästäkseen pikemmin kertomaan upseereista.
Kaunis Ustjushka tuli ja ripusti rouvan shaalin ikkunaan. Hän oli sitä paitsi saanut rouvalta tehtäväksi kysyä, suvaitsevatko herrat juoda teetä.
Miellyttävä huone oli nähtävästi saanut kreivin hyvälle tuulelle. Iloisesti hymyillen hän ilvehti Utsjushkan kanssa, niin että Ustjushka jo sanoi häntä vekkuliksi, kyseli onko talon neiti kaunis ja vastasi kysymykseen, haluavatko he teetä, että teetä kyllä sopi tuoda, mutta koska heidän illallisensa ei vielä ollut valmis, niin olisi hyvä saada viinaa ja jotakin haukattavaa tahi sherryä, jos sitä sattui olemaan.
Eno oli ihastuksissaan nuoren kreivin kohteliaisuudesta ja ylisti pilviin asti nuorta upseeripolvea, joka hänen mielestään oli verrattomasti parempaa kuin entinen.
Anna Fedorowna oli toista mieltä — parempaa miestä kuin kreivi Fedor Ivanovitsh ei voinut olla olemassa. Lopulta hän oikein suutahti ja huomautti kuivasti: "teistä, veliseni, on kulloinkin se paras, joka viimeiseksi teitä pitää hyvänä. Tietysti nykyajan ihmiset ovat viisaampia, mutta kreivi Fedor Ivanovitsh tanssi niin mainiosti ja oli niin rakastettava, että kaikki olivat hullaantuneet häneen; mutta hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä näette, että entisaikoinakin oli hyviä ihmisiä."
Samassa tultiin sanomaan, että vieraat tahtovat viinaa, einepaloja ja sherryä.
— Kas niin, veliseni, aina te teette kaikki nurin päin. Olisi pitänyt tarjota illallista, — sanoi Anna Fedorovna. — Liisa, hommaa sinä!
Liisa juoksi aittaan hakemaan sieniä ja voita ja käski kokin laittamaan kotletteja.
— Vaan kuinka on sherryn laita? Onko teillä sitä, veliseni?
— Ei, eihän minulla ole sitä ollutkaan.
— Kuinka niin? Mitä te sitten juotte teen kanssa?
— Tämä on rommia, Anna Fedorovna.
— Eikö se sitten ole sama asia? Antakaa tuota rommia, samahan se on. Mutta eikö olisi parempi kutsua heidät tänne, veliseni? Tehän sen paremmin ymmärrätte. Eivätkö ne pane pahakseen?
Ratsumies selitti voivansa taata, että kreivi hyväsydämisyydessään kyllä tulee ja lupasi kutsua heidät. Anna Fedorovna meni pukemaan ylleen toisen puvun ja otti päähänsä uuden myssyn, mutta Liisalla oli niin paljon hommaa, ett'ei hän ennättänytkään vaihtaa toiseen ruusunpunaista pumpulikangaspukuaan, jossa oli leveät hihat. Hän oli sen lisäksi hyvin liikutettu. Hänestä tuntui että jotakin ihmeellistä oli tulossa; oli aivan kuin musta pilvi olisi noussut hänen ylleen. Tuo kreivi, kaunis nuori husaari, tuntui hänestä aivan uudelta, käsittämättömältä, mutta ihanalta olennolta. Hänen käytöksensä ja puheensa olivat varmaankin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan nähnyt. Kaiken, mitä hän ajattelee ja sanoo, täytyy olla älykästä ja totta. Kaikki, mitä hän tekee, on rehellistä. Koko hänen ulkomuotonsa on ihana. Tämä oli hänestä aivan varmaa. Jos kreivi ei olisi tyytynyt pyytämään vain sherryä ja einepaloja, vaan olisi vaatinut kylvyn, joka olisi ollut valmistettava hyvänhajuisista yrteistä, niin Liisa ei olisi pitänyt tätä outona ja liiallisena vaan olisi ollut vahvasti vakuutettu, että niin on oleva.
Kreivi suostui heti, kun ratsumies esitti hänelle sisarensa toivomuksen, kampasi hiuksensa, heitti viitan hartioilleen ja otti sikarikotelonsa.
— Mennään, sanoi hän Polosowille.
— Eiköhän olisi parempi olla menemättä, — vastasi kornetti. — Ils feront des frais pour nous recevoir.
— Joutavia, se on heille suuri ilo. Minä olen jo ottanut selvää asioista — siellä on kaunis tytär… Mennään — sanoi kreivi ranskaksi.
— Je vous en prie, messieurs! — sanoi ratsumies näyttääkseen että hänkin osasi ranskaa ja oli ymmärtänyt upseerien keskustelun.