X.
Ilma oli vielä kuuma, vaikka aurinko jo laski, kun eskadroona saapui Morosovkaan. Sen edellä juosta hölkkäsi pitkin pölyistä kyläntietä taaksensa katsellen ja väliin pysähdellen sekä möristen laumasta erilleen joutunut kirjava lehmä, joka ei mitenkään voinut käsittää, että olisi pitänyt yksinkertaisesti poiketa syrjään. Talonpoikaisukot, eukot, lapset ja palvelusväki katselivat uteliaasti husaareita tunkeillen molemmin puolin katua. Husaarit ratsastivat sakeassa pölypilvessä mustilla hirnahtelevilla hevosillaan. Eskadroonan oikealla sivulla ratsasti kaksi upseeria istuen veltosti kauniitten mustien hevosten selässä. Toinen näistä oli eskadroonan päällikkö kreivi Turbin, toinen hyvin nuori mies, äsken upseeriksi ylennetty Polosow.
Kylän parhaasta mökistä tuli ulos valkomekkoinen husaari, otti lakin päästään ja astui upseerien luo.
— Mihin meille on varattu asunto? — kysyi kreivi häneltä.
— Teidän ylhäisyyttänne varten, — vastasi majoitusmestari vavahtaen, — olen varustanut täällä kylän vanhimman luona tuvan. Pyysin kyllä herrastalosta, mutta sanottiin ett'ei ole tilaa. Emäntä siellä on hyvin ilkeäluontoinen.
— No, hyvä on, — sanoi kreivi laskeutuen alas ratsun selästä ja oikoen jalkojaan kylänvanhimman talon edustalla. — Entä ovatko vaununi saapuneet?
— Kyllä, teidän armonne! — vastasi majoitusmestari osoittaen lakillaan vaunujen nahkakuomua, joka näkyi portille, ja juosten sitten edellä tuvan eteiseen, joka oli aivan täynnä töllistelevää rahvasta. Erään eukon hän töytäisi nurinkin avatessaan reippaasti tuvan oven ja väistyessään syrjään kreivin tieltä.
Tupa oli jokseenkin iso ja tilava, mutta ei aivan puhdas. Saksalainen kamaripalvelija, joka oli puettu herraspukuun, oli jo tuvassa, laittoi kuntoon rautasängyn, teki tilan ja etsi liinavaatteita matkalaukusta.
— Hyi, miten inhoittava asunto! — sanoi kreivi suuttuneena. — Djadenko, eikö herraskartanossa jotenkuten olisi voinut järjestää paremmin oloani?
— Jos teidän ylhäisyytenne käskee, niin minä menen sinne, — vastasi Djadenko. — Mutta se on mitättömän näköinen talo, ei juuri parempi tavallista talonpojan mökkiä.
— Ei nyt enää tarvitse. Mene tiehesi.
Kreivi heittäytyi vuoteelle ja pani kädet päänsä taakse.
— Juha, — huudahti hän kamaripalvelijalle, — olet taas tehnyt kohopaikan keskelle! Etkö ikinäsi opi laittamaan vuodetta!
Juha tahtoi korjata vuodetta.
— Ei tarvitse nyt enää… Missä on viitta? — jatkoi kreivi tyytymättömällä äänellä.
Palvelija antoi viitan.
Kreivi tarkasti sen lievettä ennen kuin puki viitan ylleen.
— Niinpä tietenkin, sinä et ole ottanut pois tahraa. Voiko olla enää sen huonompaa palvelijaa? — lisäsi hän temmaten viitan palvelijan käsistä ja pukien sen ylleen. — Sano, teetkö sinä tahallasi kiusaa?… Onko tee valmis?…
— Minulla ei ollut aikaa, — vastasi Juha.
— Hölmö!
Tämän jälkeen kreivi otti esille asetetun ranskalaisen romaanin ja luki sitä ääneti pitkän aikaa. Juha meni eteiseen hoitamaan teekeittiötä. Kreivi oli ilmeisesti pahalla tuulella. Luultavasti sen aiheutti väsymys, kasvoihin tarttunut pöly, puvun ahtaus ja nälkäinen vatsa.
— Juha, — huusi hän uudelleen, anna tänne lasku kymmenen ruplan käytöstä. Mitä sinä olet ostanut kaupungista?
Kreivi sai laskun, tarkasti sitä ja teki tyytymättömänä huomautuksia ostosten kalleuden johdosta.
— Anna rommia teen kera.
— Minä en ostanut rommia, — sanoi Juha.
— Sepä mainiota! Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, että rommia on pidettävä varastossa!
— Rahaa ei riittänyt!
— Miksi sitten Polosow ei ostanut? Olisit ottanut hänen palvelijaltaan.
— Kornetti Polosowko? En tiedä. He ostivat teetä ja sokeria.
— Aasi!… Mene tiehesi!… Sinä yksin kykenet tekemään lopun kärsivällisyydestäni… tiedäthän, että minä retkeilyillä juon aina teetä rommin kera.
— Täällä on teille kaksi kirjettä esikunnasta, — sanoi kamaripalvelija.
Kreivi avasi vuoteessa loikoen kirjeet ja alkoi lukea niitä. Kornetti, joka oli pitänyt huolta eskadroonasta, astui sisälle iloisen näköisenä.
— No, mitä arvelet, Turbin? Täällä näkyy olevan hyvä olla. Mutta kylläpä olen väsyksissä. Oli niin kuuma.
— Hyvä olla todellakin! Iljettävä, haiseva tupa eikä ole rommiakaan, josta saa kiittää sinua. Sinun tyhmyrisi ei ostanut sitä eikä tämäkään tolvana. Olisit edes muistuttanut.
Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen kokoon ja viskasi lattialle.
— Miksi sinä et ostanut rommia? — kysyi tällä välin kornetti kuiskaten sotamieheltään. — Olihan sinulla rahaa.
— Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee mitään.
Toinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä hymysuin.
— Keneltä se on? — kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.
— Miinalta — vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. — Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen… parempi kuin meikäläiset neidit!… Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä kirjeessä on!… Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.
— Niin, se on huono juttu, — myönsi kornetti.
— Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki ja… mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on hurmaava!… Eikö totta? — puheli kreivi hymyillen ja seurasi silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.
— Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän näyttää todellakin rakastavan sinua, — vastasi kornetti.
— Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein todella, kun kerran rakastavat.
— Entä keneltä tuo toinen kirje on? — kysyi kornetti antaen lukemansa kirjeen takaisin.
— Se on vain semmoista… Eräs iljetys, jolle minä jäin velkaa korttipelissä, muistuttaa siitä jo kolmannen kerran… En minä voi nyt maksaa… Typerä kirje! — vastasi kreivi, jota tuo muisto näytti kiusaavan. Tämän jälkeen oli kumpikin upseeri pitkän aikaa vaiti.
Kornetti, joka nähtävästi oli kreivin vaikutuksen alaisena, joi ääneti teetä ja katsahti väliin Turbinin kauniiseen, synkistyneeseen muotoon eikä uskaltanut alkaa keskustelua. Kreivin katse oli kiintynyt ikkunaan.
— Kaikkihan voi käydä oivallisesti, — sanoi kreivi yht'äkkiä kääntyen Polosowiin päin ja keikauttaen päätään. — Jos meillä tänä vuonna tapahtuu ylennyksiä ja sen lisäksi vielä joudumme tekemisiin vihollisen kanssa, niin voin sivuuttaa kaartini ratsumestarit.
Toistakin lasia juodessa koski keskustelu tätä kysymystä. Silloin astui vanha Danilo sisään ja toi perille Anna Fedorovnan terveiset.
— He pyysivät vielä kysymään, oletteko mahdollisesti kreivi Fedor Ivanovitsh Turbinin poika, — lisäsi Danilo omasta päästään, sillä hän oli saanut tietää upseerin nimen ja muisti vielä kreivi vainajan käynnin K:n kaupungissa. — Meidän rouvamme Anna Fedorovna oli hyvä tuttu hänen kanssaan.
— Hän oli minun isäni. Sano rouvallesi, että minä olen hyvin kiitollinen enkä tarvitse mitään, mutta että minä pyysin toimittamaan meille, jos se on mahdollista, siistimmän huoneen teillä tahi jossakin muualla.
— Miksi te sitä pyysitte? — kysyi Polosow kun Danilo oli poistunut. — Eikö se ole samantekevää? Yksi yöhän täällä vain on oltava. Heille tulee siitä vaivaa.
— Mitäpä siitä! Kyllä me minun mielestäni olemme tarpeeksi asti rypeneet nokisissa tuvissa… Näkee kaikesta, että sinä olet epäkäytännöllinen ihminen… Miksi emme käyttäisi tilaisuutta, jos voimme viettää vaikkapa yhdenkin yön ihmisiksi? He tulevat päin vastoin hyvin iloisiksi.
— Yksi seikka minua vain tympäisee, nimittäin että tuo naikkonen on tuntenut isäni, — jatkoi kreivi hymyillen niin että hänen valkoiset, hohtavat hampaansa näkyivät, — Tunnen aina itseni hieman noloksi pappavainajani puolesta. Aina siellä piilee jokin skandaalijuttu tahi jokin vanha velka. Sen vuoksi ei minusta ole todellakaan hauskaa tavata noita isäni tuttuja. Mutta sehän oli semmoista aikaa — lisäsi hän vakavasti.
— Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, — sanoi Polosow, — että sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.
— Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on — minä en innostu tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti — että hän oli liian tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy tunnustaa.
Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.