IX.
Oli kulunut parikymmentä vuotta. Paljon oli siinä ajassa tapahtunut, paljon ihmisiä kuollut ja syntynyt, kasvanut ja vanhentunut, vielä enemmän ajatuksia syntynyt ja kuollut; paljon kaunista ja paljon huonoa vanhaa oli kadonnut, paljon kaunista nuorta kasvanut sijalle ja vielä enemmän kypsymätöntä ja epäonnistunutta ilmestynyt maailmaan.
Kreivi Fedor Turbin oli jo aikoja sitten saanut surmansa kaksintaistelussa jonkin muukalaisen kanssa, jota hän oli pieksäynyt ratsupiiskalla keskellä katua. Hänen poikansa, joka oli aivan isänsä näköinen niinkuin vesipisarat ovat toistensa näköisiä, oli jo kolmenkolmatta ikäinen kaunis nuorukainen ja palveli kavaljeerikaartissa. Moraalisessa suhteessa ei nuori Turbin ollenkaan ollut isänsä kaltainen. Hänessä ei ollut vähääkään edellisen vuosisadan taipumuksia hurjuuteen, intohimoisuuteen ja — sanottakoon suoraan — irstailuun. Hänen pääominaisuuksiaan olivat älykkyys, sivistys ja luontainen lahjakkuus, sopiva käytös ja taipumus nauttimaan elämän mukavuuksista, käytännöllinen suhtautuminen ihmisiin ja oloihin, järkevyys ja varovaisuus. Virkauralla nuori kreivi edistyi mainiosti, jo kolmenkolmatta ikäisenä hän oli luutnantti… Kun sota alkoi, niin hän nopeammin yletäkseen katsoi parhaaksi siirtyä toimivaan armeijaan ja tuli ratsumestariksi husaarirykmenttiin saaden pian eskadroonan komennettavakseen.
Toukokuussa 1848 oli hänen rykmenttinsä kuljettava K:n kuvernementin läpi ja nuoren kreivi Turbinin eskadroonan oli määrä yöpyä Morosovkan kylään, jonka omisti Anna Fedorovna. Anna Fedorovna oli elossa, mutta jo niin vanha, että ei itsekään enää pitänyt itseään nuorena, mikä todellakin jo merkitsee paljon kun naisesta on kysymys. Hän oli tullut hyvin paksuksi, mikä kuuluu nuorentavan naista, mutta hänen valkoisella ihollaan näkyi pulleudesta huolimatta isoja ryppyjä. Ei koskaan hän enää käynyt kaupungeissa ja vaivoin hän pääsi vaunuihin, mutta yhtä hyväntahtoinen ja tyhmä hän oli kuin ennenkin — tunnustettakoon tämä tosiasia nyt, kun hän ei enää lumoa kauneudellaan. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen tyttärensä Liisa, kaksikymmentäkolme vuotias venäläinen maalaiskaunotar, sekä hänen veljensä, vanha tuttumme ratsumies, joka hyväsydämisyydessään oli juonut oman tilansa ja nyt vanhana ukkona asusti Anna Fedorovnan luona. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat. Ylähuuli oli lerpallaan, mutta viikset olivat huolellisesti värjätyt mustiksi. Ryppyjä ei ollut ainoastaan otsalla ja poskilla, vaan nenällä ja kaulallakin, selkä oli köyryssä, mutta heikot väärät sääret ilmaisivat, että siinä oli vanha ratsumies.
Vanhan talon pienessä vierashuoneessa, jonka avoimista balkongin-ovista ja ikkunoista näkyi vanhanaikainen, tähden muotoinen puutarha lehmuksineen, istui Anna Fedorovnan koko perhe ja kotiväki. Anna Fedorovna oli aivan harmaapää. Sinipunervaan nuttuun puettuna hän istui sohvalla pyöreän, punaisesta puusta tehdyn pöydän ääressä ja latoi eteensä kortteja. Vanha veli istui ikkunan luona puhtaat valkoiset housut jalassa ja sininen paita yllä ja punoi väärän puun ympärille valkoista lankaa. Tämän työn oli hänelle opettanut hänen sisarentyttärensä ja hän teki tätä mielellään kun hänellä ei ollut muutakaan hommaa ja silmätkin olivat käyneet niin heikoiksi, että hänen oli täytynyt luopua mieliharrastuksestaan — sanomalehtien lukemisesta. Pimotshka, Anna Fedorovnan kasvatti, luki hänen vieressään läksyjään Liisan johdolla, joka samalla kutoi puupuikoilla pukinkarvaista sukkaa enolle. Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat kuten tavallisesti tähän aikaan lehmuskujan läpi vinosti reunimaiseen ikkunaan ja sen luona seisovalle hyllylle. Puutarhassa ja huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla, kuinka pääskynen räpytteli nopeasti siipiään ikkunan takana taikka Anna Fedorovna hiljaa huokasi tahi ukko ähkyi ja muutteli jalkojaan.
— Kuinka tämä pannaan? Näytähän, Liisa kulta. Minä en koskaan muista, — sanoi Anna Fedorovna keskeyttäen korttien latelemisen.
Liisa astui työ käsissä äidin luo ja sanoi katsahtaen kortteihin:
— Voi, te sotkitte taas, äiti kulta! Kas noin olisi ollut pantava. Kyllä se sittenkin käy toteen, mitä te povasitte — lisäsi hän ottaen salaa pois yhden kortin.
— Niin, sinä narraat aina minua! Sanot että meni tasan.
— Ei, ei, ihan totta, kyllä se käy hyvin. Kyllä se meni.
— No, hyvä on, hyvä on, senkin veitikka! Eikö ole jo aika juoda teetä?
— Minä käskin jo panemaan teekeittiön kuntoon. Menen heti katsomaan. Tuonko teille tänne?… No, Pimotshka, lopeta pian, niin mennään juoksemaan.
Ja Liisa meni ulos ovesta.
— Liisa kulta, hoi Liisa! — huusi ukko katsellen tarkasti työtään. —
Taisin taas hävittää silmukan. Auta minua, ystäväiseni!
— Heti paikalla, kunhan ensin annan sokerin hakattavaksi.
Ja kolmen minuutin kuluttua hän todellakin juoksi huoneeseen, meni enon luo ja otti häntä kiinni korvasta.
— Tuosta saatte, kun aina hävitätte silmukan! — sanoi hän nauraen.
— No, no, annahan olla, korjaa nyt vaan vahinko. Taisi ollakin siinä solmu.
Liisa otti koko työn käteensä, veti huivistaan nuppineulan, jolloin koko huivi hulmahti tuulessa, sai neulan avulla kiinni silmukasta, vetäsi pari vetoa ja antoi sitten enolle.
— No, suudelkaa minua palkaksi, — sanoi hän kääntäen enolle punaisen poskensa ja kiinnittäen neulan taas huiviinsa. — Nyt te saatte rommia teen kera, sillä nythän on perjantai.
Ja hän riensi taas teetä puuhaamaan.
— Eno hoi, tulkaahan katsomaan, meille tulee husaareja! — kuului hetken kuluttua hänen sointuva äänensä.
Anna Fedorovna ja hänen veljensä menivät teehuoneeseen, jonka ikkunat olivat kylään päin, husaareja katsomaan. Ikkunasta ei paljoakaan nähnyt, näkyi vain, että jokin joukkue lähestyi tomupilvessä.
— Onpa vahinko, siskoseni, — sanoi eno Anna Fedorovnalle, — että täällä on niin ahdasta eikä sivurakennus vielä ole korjattu. Olisi voinut pyytää upseereja meille. Husaariupseerit — nehän ovat reipasta, uljasta, iloista nuorta väkeä, joita on hauska katsellakin.
— Niin, kernaasti minun puolestani, mutta tiedättehän itse, veljeni, ett'ei ole tilaa. Minun makuukamarini, Liisan huone, sali ja tämä teidän kamarinne — siinä ovat kaikki huoneemme. Näettehän itse, ett'ei heitä saa tänne sijoitetuksi. Mihailo Matjew on varustanut heille kylänvanhimman tuvan. Kuuluu olevankin puhdas.
— Me valitsisimme heidän joukostaan sulhasen sinulle, Liisa, oikein uljaan husaarin! — sanoi eno.
— Mutta minäpä en huoli husaarista, minä tahdon ulaanin. Tehän palvelitte ulaaniväessä, vai kuinka, eno?… Näistä minä en piittaa mitään. Ne kuuluvat kaikki olevan huimapäitä.
Liisa punastui hiukan, mutta alkoi kohta taas nauraa heläjävää nauruaan.
— Kas, tuoltahan juoksee Ustjushka. Täytyy kysyä häneltä, mitä hän on nähnyt, — sanoi Liisa.
Anna Fedorovna lähetti kutsumaan Ustjushkaa.
— Miksi et pysy työsi ääressä? Mitä sinun tarvitsee juosta sotamiehiä katsomassa, — sanoi Anna Fedorovna. — No, mihin upseerit ovat asettuneet asumaan?
— Jeromkinille, rouva. Niitä on kaksi ja ne ovat niin ihmeen kauniita, toinen kuuluu olevan kreivi.
— Ja minkä nimisiä ne ovat?
— Kasarovko vaiko Turbinow, en muista oikein, suokaa anteeksi.
— Siinä on hölmö, kun ei osaa mitään kertoakaan. Olisit edes ottanut selvän nimistä.
— No, kyllä minä käyn kysymässä.
— Niin, kyllähän sinä juosta osaat — ei, anna Danilon mennä. Sanokaa, veljeni, hänelle että hän kävisi kysymässä, tarvitsevatko upseerit jotakin. Täytyy olla kohtelias, ja sanokoon hän, että rouva käski tiedustamaan.
Vanhukset kävivät taas istumaan teepöytään. Liisa meni keittiöön viemään hakattua sokeria laatikkoon. Ustjushka kertoili siellä husaareista.
— Neiti kulta, se kreivipä vasta on kaunis, — puheli hän, — aivan kuin mustakulmainen keruubi. Kun teillä olisi semmoinen sulhanen, niin siitäpä vasta kaunis pari tulisi.
Muut piiat hymyilivät hyväksyvästi. Vanha lastenhoitajatar, joka istui sukkaa kutoen ikkunan ääressä, huokasi ja luki henkeä vetäen jonkin rukouksen.
— Vai niin ne husaarit sinua miellyttivät, — sanoi Liisa. — Mutta sinähän olet mainio kertoja. Tuo, ole hyvä, marjamehua, pitää laittaa husaareille hapanta juomaa.
Ja Liisa poistui nauraen sokeriastia kädessä.
"Tekisipä mieleni nähdä, millainen tuo husaari on, — ajatteli hän, — tumma vaiko vaaleaverinen. Ja luulenpa että hänestäkin olisi hauskaa tutustua meihin. Hän kulkee ohi eikä tiedäkään että minä olen ollut täällä ja häntä ajatellut. Ja miten monta niitä onkaan jo kulkenut ohitseni! Ei minua näe kukaan muu kuin eno ja Ustjushka. Kampasinpa tukkani miten hyvänsä, laitoinpa itselleni minkä muotoiset hihat tahansa, niin ei kukaan näitä ihaile, — ajatteli hän ja katseli huoaten valkoista, pyöreää kättään. — Hän on varmaankin kookas ja hänellä on suuret silmät sekä pienet mustat viikset. Ei, kaksikolmatta vuotta on jo mennyt eikä minuun ole rakastunut kukaan paitsi rokonarpinen Ivan Ipatytsh. Neljä vuotta sitten olin vielä kauniimpi. Niin on mennyt nuoruudenaikani tuottamatta kenellekään iloa. Voi minua onnetonta maalaistyttöä!"
Äidin ääni, joka kutsui häntä kaatamaan teetä, herätti maalaistytön näistä mietteistä. Hän heilautti päätään ja meni teehuoneeseen.
Parhaat asiat tapahtuvat aina sattumalta. Jos oikein koettaa jotakin, niin se epäonnistuu. Maalla ajatellaan harvoin lasten kasvatusta ja juuri siksi lapset useimmiten sattuman kauppaa saavat hyvän kasvatuksen. Näin oli käynyt Liisankin. Anna Fedorovna ei ymmärtämättömyydessään ja huolettomuudessaan ollut antanut Liisalle minkäänlaista kasvatusta, ei opettanut häntä soittamaan eikä edes ranskaa puhumaan. Hän oli vain sattumalta synnyttänyt miesvainajalleen terveen, kauniin tyttösen, antanut sen imettäjän ja hoitajattaren huostaan, ruokkinut sitä ja pukenut sen karttuunipukuihin ja pukinnahkakenkiin, lähettänyt kävelemään sekä sieniä ja marjoja keräämään ja ottanut seminaarilaisen opettamaan tytölle sisälukua ja laskentoa — ja sattumalta hän saikin kuudentoista vuoden kuluttua Liisasta toverin ja hyvänluontoisen, iloisen ihmisen sekä toimeliaan emännän taloon. Anna Fedorovna otti hyväsydämisyydessään aina kasvattilapsia joko alustalaistensa perheistä tahi semmoisia, joiden vanhemmista ei ollut tietoa. Liisa alkoi jo kymmenvuotisena hoidella näitä. Hän opetti heitä, laittoi heille pukuja, vei heitä kirkkoon ja hillitsi, kun he telmivät liiaksi. Sitten tuli taloon raihnas, hyvänluontoinen eno, jota täytyi vaalia kuin lasta. Palvelijat ja talonpojat kääntyivät nuoren neidin puoleen pyyntöineen ja vaivoineen ja hän paranteli heidän tautejaan siljamarjan mehulla, mintulla ja kamferttispriillä. Koko talous joutui huomaamatta hänen niskoilleen. Lemmen kaipuu, joka ei saanut muuta tyydytystä, ilmeni rakkautena luontoon ja uskontoon. Näin tuli Liisasta toimelias, hyväsydäminen, iloinen, itsenäinen, puhdas ja syvästi uskonnollinen nainen. Olihan hänellä tosin toisinaan pikku kunnianhimonsa ja kärsimyksensä, kun hän näki kirkossa vierellään naapurin tytöillä muodikkaat K:sta tuodut hatut päässä; toisinaan harmitti niin että täytyi itkeä, kun vanha, kiukkuinen äiti koukutteli; tulipa mieleen lemmenhaaveitakin mitä hurjimmissa ja joskus karkeissakin muodoissa, mutta hyödyllinen ja välttämättömyydeksi muuttunut toiminta karkoitti ne eikä kahteenkolmatta vuoteen tarttunut mitään tahraa tuon siveellisesti puhtaan ja ruumiillisesti kauniin tytön valoisaan ja rauhalliseen mieleen. Liisa oli keskikokoinen, pikemmin lihava kuin laiha. Silmät olivat ruskeat ja pienet ja niiden alapuolelle lankesi heikko tumma varjo. Palmikko oli pitkä ja vaalea. Hänen käyntinsä oli hiukan heiluva. Hänen kasvojensa ilme silloin kuin hän ei ollut missään erityisessä hommassa eikä mikään erityisesti liikuttanut hänen mieltään näytti sanovan kaikille ympärillä olijoille: hyvä ja hauska on elää maailmassa, kun on niitä, joita voi rakastaa ja kun omatunto on puhdas. Silloinkin kun hän oli suuttunut ja tunsi ahdistusta tahi surua, loisti väkisinkin hänen kyyneltensä läpi — huolimatta vasemman kulman rypistyksestä ja yhteen puristetuista huulista — hänen poskiensa kuopista, huultensa reunoista ja loistavista silmistään turmeltumaton, hyvä, rehellinen sydän.