VIII.
Sashka tuli vyötettynä ilmoittamaan, että hevoset olivat valmiina, mutta pyysi saada ensin käydä hakemassa kreivin päällysviitan, joka maksoi kauluksineen kolmesataa ruplaa, ja viedä pois iljettävän sinisen turkin sille lurjukselle, joka oli jättänyt sen kreivin viitan sijalle aatelismarsalkan luona. Mutta Turbin sanoi, ett'ei ollut tarpeellista lähteä viittaa etsimään ja meni omaan huoneeseensa pukeutumaan.
Ratsumies nikotteli koko ajan istuessaan ääneti mustalaistyttönsä vieressä. Poliisipäälikkö tilasi viinaa ja pyysi kaikkia herroja lähtemään hänen luokseen aamiaiselle sekä lupasi, että hänen vaimonsa aivan varmasti tanssii mustalaisnaisten kera. Kaunis nuorukainen selitteli syvämietteisesti Iljushkalle, että pianossa on enemmän sielukkuutta kuin kitarassa, jolla ei voi ottaa b-mollia. Virkamies joi surullisena teetä nurkassaan ja näytti päivän valossa häpeävän renttuilemistaan. Mustalaiset riitelivät keskenään omalla kielellään ja tahtoivat välttämättömästi osoittaa kunnioitustaan herroille, mutta Stjosha pani vastaan väittäen että "barorai" (mustalaiskielellä kreivi tahi ruhtinas taikka oikeastaan vain suuri herra) voi panna pahakseen. Yleensä oli humala jo kaikista haihtumassa.
— No, lähtiäisiksi vielä laulu ja sitten jokainen kotiin! — sanoi kreivi astuen saliin matkapuvussa reippaana, iloisena ja kauniimpana kuin koskaan ennen.
Mustalaiset asettuivat taas piiriin ja olivat juuri aloittamaisillaan laulun, kun Iljin astui saliin setelitukku kädessä ja kutsui kreivin syrjään.
— Minulla oli valtion rahoja kaikkiaan viisitoista tuhatta, mutta sinä annoit minulle kuusitoistatuhatta kolmesataa, — sanoi hän. — Nämä ovat siis sinun.
— Hyvä on, anna tänne!
Iljin antoi rahat katsoen arasti kreiviin, avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta punastui samassa niin että kyyneleet nousivat silmiin, tarttui kreivin käteen ja alkoi puristaa sitä.
— Mene tiehesi!… Iljushka!… Kuulehan… tuosta saat rahaa, mutta teidän pitää saattaa minua laulaen kaupungin portille saakka. — Ja hän heitti mustalaisen kitaran päälle tuhat kolmesataa ruplaa, jotka Iljin oli tuonut. Mutta ratsumiehelle ei kreivi muistanutkaan maksaa niitä sataa ruplaa jotka oli lainannut edellisenä iltana.
Kello oli jo kymmenen aamua. Aurinko kohosi kattojen yläpuolelle, kansaa alkoi liikuskella kaduilla, kauppiaat olivat jo aikoja sitten avanneet puotinsa, aatelismiehet ja virkamiehet ajelivat pitkin katuja ja rouvat käyskentelivät ostoksillaan kauppahalleissa, kun mustalaisjoukkue, piiripoliisipäällikkö, ratsumies, kaunis nuorukainen, Iljin ja siniseen karhunnahkaturkkiin puettu kreivi asuivat ulos hotellin portaille. Päivä paistoi ja sää oli lauha. Kolme kolmivaljakkoa ajoi portaitten eteen. Hevoset, joiden hännät oli lyhyiksi solmittu, kahlasivat vetelässä liassa. Koko iloinen seurue alkoi sijoittautua rekeen. Kreivi, Iljin, Stjosha, Iljushka ja kreivin palvelija Sashka istuutuivat ensimäiseen rekeen. Blücher hyppi ilosta, heilutti häntäänsä ja haukkui aisahevosta. Toisiin rekiin asettuivat muut herrat mustalaisten kera. Heti hotellista lähdettyä alkoivat kaikki reet ajaa rinnatusten ja mustalaiset virittivät kuorossa laulun.
Raikuvin lauluin ja kilisevin kulkusin ajettiin läpi kaupungin.
Vastaantulijain oli pakko väistyä käytävien reunaan.
Oli siinä ihmettelemistä kauppiaille ja oudoille vastaantulijoille, mutta enimmän ihmettelivät tutut nähdessään jalosukuisten aatelismiesten ajavan keskellä päivää katuja pitkin laulellen mustalaisnaisten ja juopuneitten mustalaisten kanssa.
Kun oli ajettu ulos kaupungista, niin valjakot pysähtyivät ja kaikki alkoivat sanoa jäähyväisiä kreiville.
Iljin, joka oli juonut vahvasti lähtiäisiksi ja koko ajan itse ohjannut hevosia, tuli yht'äkkiä surulliseksi, ja alkoi pyydellä kreiviä jäämään kaupunkiin vielä päiväksi, mutta kun hän huomasi, että se oli mahdotonta, niin hän hyökkäsi yht'äkkiä kyyneleet silmissä suutelemaan uutta ystäväänsä ja lupasi pyrkiä husaariksi samaan rykmenttiin, jossa Turbin palveli. Kreivi oli hyvin iloinen, työnsi lumihankeen ratsumiehen, joka koko aamun oli häntä sinutellut, usutti Blücherin poliisipäällikön kimppuun, sieppasi Stjoshkan syliinsä ja tahtoi viedä hänet muassaan Moskovaan, hyppäsi lopulta rekeen ja pani viereensä istumaan Blücherin, joka pyrki seisomaan keskellä rekeä. Sashka pyysi vielä kerran ratsumiestä ottamaan huostaansa kreivin turkin ja lähettämään sen, ja hyppäsi sitten pukille. Kreivi huudahti: "anna mennä!" otti lakin päästään, heilutti sitä päänsä päällä ja vihelsi hevosille. Troikat erosivat.
* * * * *
Edessä oli yksitoikkoinen lumiaavikko, jossa kiemurteli kellertävä, likainen tie. Kirkkaat auringonsäteet leikkivät kimallellen lumella, joka oli alkanut sulaa ja oli kuultavan jääkuoren peitossa; ne lämmittivät miellyttävästi kasvoja ja selkää. Hevoset höyrysivät, kulkunen kilisi. Talonpoika, joka kuletti kuormaa, nyki nuoraohjaksia ja koetti kiiruusti väistää sivulle vierivän rekensä sekä juoksi pehmeätä tietä pitkin niin että läpimärät tallukat lotisivat. Paksu, punaposkinen talonpoikaisvaimo, joka kuletti lasta lampaannahkaturkkinsa sisällä, istui toisen kuorman päällä ja löi ohjasperillä valkoista hevoskaakkia. Kreiville muistui yht'äkkiä mieleen Anna Fedorovna.
— Takaisin! — huusi hän.
Kyytimies ei heti ymmärtänyt.
— Käännä takaisin! Aja kaupunkiin! Pian!
Kolmivaljakko ajoi taas kaupunkiin ja pysähtyi rouva Saitsevan talon puisten portaitten eteen. Kreivi juoksi nopeasti ylös portaita, kulki eteisen ja salin läpi, löysi pikku lesken vielä makaamasta, tarttui hänen käsiinsä, kohotti ylös vuoteesta, suuteli unisia silmiä ja juoksi nopeasti tiehensä. Anna Fedorovna maiskutti unissaan suutaan ja kysyi: "mitä on tapahtunut?" Kreivi hyppäsi rekeen, käski ajamaan eikä pysähtynyt enää mihinkään. Muistamatta enää Luhnowia tahi pikku leskeä tahi Stjoshkaa ja ajatellen vain sitä mikä häntä odotti Moskovassa hän jätti ikuisiksi ajoiksi K:n kaupungin.