VII.
— Valjastakaa hevoset! — huusi kreivi astuessaan sisälle hotellin saliin kaikkine vieraineen ja mustalaisineen. — Sashka! Ei mustalais-Sashka, vaan minun Sashkani, sano isännälle että hän saa selkäänsä, jos hevoset eivät ole hyviä. Ja anna meille teetä! Savalshevski, pidä huolta teen saannista, minä menen katsomaan, mitä Iljin tekee — lisäsi Turbin ja lähti menemään käytävää pitkin ulaanin huoneeseen.
Iljin oli juuri lopettanut pelin, jossa hän oli menettänyt kaikki rahansa viimeiseen kopeekkaan asti. Hän loikoi nyt mahallaan sohvalla, joka oli päällystetty rikkinäisellä jouhikankaalla, nyki yksitellen siitä jouhia, pisti suuhunsa, pureskeli ja sylki pois. Kaksi talikynttilää, joista toinen jo oli palannut melkein loppuun, seisoi korttien keskellä pelipöydällä ja niiden liekki taisteli ikkunasta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa vastaan. Ulaanin päässä ei ollut yhtään ajatusta. Jonkinmoinen pelihimon nostattama sakea sumu oli kietonut sisälleen kaikki hänen henkiset kykynsä. Häntä ei edes kaduttanutkaan. Kerran hän yritti ajatella, mitä hänen nyt olisi tehtävä, kuinka hän pääsisi lähtemään, kun ei ollut kopeekkaakaan rahaa, kuinka hän maksaisi menettämänsä viisitoista tuhatta valtion rahoja, mitä sanoo rykmentin päällikkö, mitä sanoo hänen äitinsä ja mitä sanovat toverit, — mutta hänet valtasi sellainen pelko ja inho itsensä kohtaan, että hän siitä päästäkseen nousi ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa koettaen astella koko ajan pitkin lattiapalkkien välistä rakoa. Hän alkoi taas muistella äskeisen pelin yksityiskohtia. Elävästi hän kuvitteli mielessään, että hän jo on voittamaisillaan, nostaa yhdeksänsilmän, panee patakuninkaalle kaksituhatta ruplaa, oikealle tulee rouva, vasemmalle ässä, oikealle ruutukuningas — ja kaikki on hukassa. Jos oikealle olisi tullut kuutonen ja vasemmalle ruutukuningas, silloin hän olis voittanut kaikki takaisin. Silloin hän olisi pannut vielä koko summan peliin ja voittanut viisitoista tuhatta selvää rahaa, ostanut itselleen rykmentin päälliköltä ratsun ja sen lisäksi, parin hevosia sekä avoimet vaunut. No, ja mitä sitten vielä? Oi, kaikki tuo olisi ollut mainiota!
Hän kävi taas pitkälleen sohvalle ja alkoi pureksia jouhia.
— Miksi tuolla numerossa seitsemän lauletaan? — ajatteli hän. — Varmaankin on Turbinin luona ilot ylimmillään. Menisinköhän sinne ja joisin itseni juovuksiin.
Samassa astui kreivi sisälle.
— No, veliseni, oletko menettänyt kaikki, vai? — huudahti hän.
"Olen nukkuvinani", — ajatteli Iljin — "niin ei tarvitse puhella hänen kanssaan. Minua nukuttaakin jo."
Mutta Turbin astui hänen luokseen ja silitti hänen päätään.
— No, rakas ystäväiseni, oletko pahasti hävinnyt? Sano!
Iljin ei vastannut.
Kreivi nykäsi häntä kädestä.
— Olen menettänyt. Mitä sinä siitä? — mutisi Iljin unisella, välinpitämättömällä ja hiukan tyytymättömällä äänellä jääden entiseen asentoonsa.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Mitäpä siitä? Kaikki kerrassaan. Mitä se sinuun kuuluu?
— Kuulehan, sano minulle kaikki suoraan niin kuin toverille ainakin, — sanoi kreivi, joka viinin vaikutuksesta oli hellällä tuulella, ja silitti edelleen hänen tukkaansa. — Minä olen todellakin mielistynyt sinuun. Sano suoraan: jos olet menettänyt valtion rahoja, niin minä autan sinut pälkähästä ennen kuin se on myöhäistä… Oliko mukana valtion varoja?
Iljin hyppäsi ylös sohvalta.
— Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään, sillä… äläkä puhukaan kanssani… kuula otsaan — siinä on ainoa neuvo, joka minulla on jälellä! — sanoi hän todellisen epätoivon valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.
— Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.
Kreivi lähti huoneesta.
— Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? — kysyi hän hotellin palvelijalta.
Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui, kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi tuntenut häntä.
— Te ette näy tuntevan minua, — sanoi kreivi astuen päättävästi pöydän luo.
Luhnow tunsi kreivin ja kysyi:
— Mitä tahdotte?
— Tahdon pelata kanssanne, — sanoi Turbin istuutuen sohvaan.
— Nytkö?
— Niin.
— Joskus toiste teen sen mielelläni, kreivi, mutta nyt olen väsynyt ja makaamaan menossa. Ettekö juo viiniä? Se on oikein hyvää.
— Minä tahdon nyt hiukan pelata.
— En ole enää peluutuulella. Kenties joku herroista on halukas, mutta minä en rupea, kreivi! Suokaa minulle anteeksi.
— Te ette siis rupea?
Luhnow kohautti olkapäitään merkiksi että hän valitettavasti ei voi tehdä kreiville mieliksi.
— Ettekö rupea millään ehdolla?
Taas sama liike olkapäillä.
— Mutta kun minä oikein pyytämällä pyydän teitä… No, rupeatteko pelaamaan?
Äänettömyys.
— Rupeatteko pelaamaan? — kysyi kreivi toistamiseen. — Varokaa!
Sama äänettömyys ja nopea silmäys silmälasien yli kreivin kasvoihin, jotka jo alkoivat synkistyä.
— Rupeatteko pelaamaan? — huudahti kreivi kovalla äänellä ja iski nyrkillään pöytää niin että viinipullo kaatui ja viini virtasi ulos. — Tehän olette voittanut vääryydellä! Rupeatteko pelaamaan? Kysyn kolmannen kerran.
— Minä sanoin jo, että en rupea. Tämä on todellakin omituista, kreivi!
Ja onpa peräti sopimatonta tulla noin ahdistamaan ihmistä, — huomautti
Luhnow katsettaan kohottamatta.
Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka aikana kreivin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Yht'äkkiä Luhnow sai hirmuisen iskun päähänsä. Hän tupertui sohvalle, koetti siepata rahansa ja päästi niin vihlovan ja epätoivoisen huudon, että semmoista ei olisi luullut lähtevän tuosta aina rauhallisesta ja arvokkaasta olennosta. Turbin kokosi pöydälle jääneet rahat, työnsi syrjään palvelijan, joka riensi herraansa auttamaan ja poistui nopeasti huoneesta.
— Jos tahdotte hyvitystä, niin olen käytettävänänne. Viivyn huoneessani vielä puoli tuntia, — lisäsi kreivi palaten takaisin Luhnowin ovelle.
— Roisto! Rosvo!… kuului huoneesta. — Vedän sinut oikeuteen.
Iljin ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota kreivin lupaukseen, että tämä auttaisi häntä pulasta, vaan makasi edelleen sohvallaan ja oli tukehtua epätoivon kyyneliin. Hän ei voinut olla tuntematta kolkkoa todellisuutta, jonka kreivin ystävyys ja osanotto oli hänelle paljastanut läpi hänen sekamelskaisten tunteittensa, ajatustensa ja muistojensa. Toivorikas nuoruus, kunnia, kansalaismaine, lemmen ja ystävyyden haaveet — kaikki oli mennyttä ainaiseksi. Kyynelhetteet alkoivat kuivua, liian tyyni toivottomuus sai yhä enemmän valtaa ja itsemurha-ajatus, joka ei enää herättänyt inhoa eikä kauhua, nousi yhä useammin mieleen. Samassa kuuluivat kreivin vakavat askeleet.
Turbinin kasvoissa oli vielä vihastuksen jälkiä, hänen kätensä vapisivat hiukan, mutta silmistä loisti hyväntahtoinen iloisuus ja tyytyväisyys.
— Tuossa on! Sinä olet voittanut takaisin! — sanoi hän heittäen pöydälle muutamia setelitukkuja. — Laske, onko siinä kaikki. Ja tule sitten pian saliin, sillä minä lähden aivan kohta, — lisäsi hän eikä ollut huomaavinaan ulaanin kasvoilla kuvastuvaa rajatonta iloa ja kiitollisuutta, vaan poistui huoneesta vihellellen jotakin mustalaislaulua.