X.
Kolmantena päivänä kerrotun tapauksen jälkeen tuli kaksi komppaniaa Kaukasian jalkaväen rykmenttiä majailemaan Novomlinin stanitsaan. Komppanian kuormasto seisoi jo hajallaan torilla. Puuronkeittäjät olivat kaivaneet kuopan ja kulettaneet kaikkialta pihoista puunpalasia ja olivat jo puuronkeitossa. Vääpelit laskivat väkeään. Kuormastosotilaat löivät paaluja, joihin sidottaisiin hevoset. Majoittajat hyörivät kaduilla ja kujilla kuin kotonaan näyttäen asuntoja upseereille ja sotamiehille. Tuolla oli vihreitä kirstuja rintamaksi järjestettyinä. Tuolla oli tykistörattaita ja hevosia. Tuolla kattiloita, joissa keitettiin puuroa. Tuolla oli sekä kapteeni, luutnantti että Onisim Mihailovitsh, vääpeli. Ja kaikki oli juuri siinä stanitsassa, johon kuuleman mukaan komppaniain tuli jäädä, siis komppaniat olivat kotonaan. Mitä ne täällä tekevät? Mitä väkeä ne ovat nuo kasakat? Onko niille mieleen, että he majoittuvat tänne? Ovatko he lahkolaisia vai eikö? — Siitä vähät. Väenlaskusta päässeet nääntyneet ja pölyiset sotamiehet melua pitäen ja epäjärjestyksessä kuten laskeutuva mehiläisparvi hajaantuvat toreille ja kaduille: ollenkaan huomaamatta kasakkain nyrpeyttä, kaksittain, kolmittain, iloisesti jutellen ja pyssyjään kolisuttaen astuvat majoihin, ripustavat ampumatarpeensa jos jonnekin, selvittelevät säkkejään ja laskevat leikkiä naisten kanssa. Sotilasten mielipaikkaan, puuron ääreen kokoontuu suuri joukko, ja piippu suussa katselevat sotapojat vuoroin savua, joka huomaamatta nousee kuumalle taivaalle ja sakenee korkeudessa valkoiseksi pilveksi, vuoroin nuotiotulta, joka sulan lasin tavoin väräjöi puhtaassa ilmassa, laskevat sukkeluuksia ja viisastelevat kasakoista ja kasakattarista siksi että nämä elävät aivan toisin kuin venäläiset. Kaikilla pihoilla näkyy sotamiehiä ja kuuluu heidän nauruaan, kuuluu myös kasakattarien vihastuneita ja kimeitä huutoja kun he puolustavat kotejaan ja kieltävät ottamasta vettä tai astioita. Pikku pojat ja tytöt painautuvat äitinsä turviin ja toisiinsa kiinni ja pelästyneinä ja ihmeissään seuraavat ennen tuntemattomien sotamiesten kaikkia liikkeitä ja kunnioittavan matkan päässä juoksevat heidän perästään. Vanhat kasakat lähtevät majoistaan, istuutuvat nurmipenkereille rakennuksen viereen ja synkkinä ja äänettöminä katselevat sotamiesten puuhia: sama se heistä, tehkööt mitä tahtovat, he eivät voi ymmärtää, mikä tästä kaikesta vielä lopuksi tulee.
Oleninille, josta jo kolme kuukautta sitten oli tehty junkkari
Kaukasian rykmenttiin, oli toimitettu kortteeri taloon, joka oli
stanitsan parhaita, vänrikki Ilja Vasiljevitshin, tai oikeammin
Ulita-eukon luona.
— Mikä ihme tästä tulee, Dmitrij Andrejevitsh? — sanoi hengästynyt Vanjusha Oleninille, joka tsherkessilakki päässään Groznajassa ostamansa kabardinilaisen selässä viisituntisen matkan perästä iloisena ajoi hänelle määrätyn talon pihaan.
— Mistä niin, Ivan Vasiljevitsh? — kysyi hän hyväillen hevostaan ja iloisesti katsellen hikistä, pörhöisin hiuksin ja hämmentynein kasvoin seisovaa Vanjushaa, joka oli tullut kuormaston mukana ja järjesteli tavaroita.
Olenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa leuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän kuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja korvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin sijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet. Viileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon punainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu tsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut että hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä kuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui terveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.
— Niinhän te nauratte, — sanoi Vanjusha, — mutta menkääpäs itse puhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei niiltä saa sanaa suusta. — Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon kynnykselle. — Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.
— Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?
— Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, — vastasi Vanjusha närkästyneenä.
— Kuka sinua sitten härnää! — kysyi Olenin katsellen ympärilleen.
— Piru niitä ymmärtää… Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka "kalatarhalle" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että auta armias! — vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. — Miten tässä eletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste, vähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen on paljon jalomielisempi. "Kalatarhalle meni…" Minkä kalatarhan ovat keksineet, ota siitä selvä! — lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.
— Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? — kysyi Olenin tehden pilaa, nousematta hevosen selästä.
— Antakaapa hevonen, — sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena uudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.
— Siis tatarilainen on jaloluontoisempi… hä, Vanjusha? — toisti
Olenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.
— Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! — sanoi Vanjusha vihaisella äänellä.
— Malta, älä suutu, Ivan Vasiljitsh, — vastasi Olenin yhä hymyillen. — Annappas kun minä menen isäntäväen luo, — saat nähdä, kaikesta sovitaan. Mainiosti tässä vielä eletään. Kunhan sinä vain et tuskaile.
Vanjusha ei vastannut, siristi vain silmiään ja halveksien katseli herransa jälkeen ja puisti päätään. Vanjusha piti Oleninia vain herranaan ja Olenin Vanjushaa vain palvelijanaan. Ja he olisivat kumpikin kovasti hämmästyneet, jos joku olisi heille sanonut, että he olivat ystäviä. Mutta he olivat ystäviä tietämättä sitä itse. Vanjusha oli otettu hänen kotiinsa yhdentoistavuotiaana poikana, jolloin Olenin oli yhtäikäinen. Viisitoistavuotiaana Olenin yhteen aikaan antoi Vanjushalle opetusta ja opetti lukemaan ranskaa, josta Vanjusha oli erittäin ylpeä. Vielä nytkin Vanjusha hyvän tuulen hetkinä päästi ranskalaisia sanoja ja sitten aina tuhmasti nauroi.
Olenin juoksi majan rappusille ja tyrkkäsi eteisen ovea. Marjanka, pelkkä vaaleanpunainen paita päällään, kuten kasakkatyttärillä on tavallisesti kotonaan, pelästyi, hyppäsi ovelta ja painautui seinää vasten peittäen alapuolen kasvojaan tatarilaisen paidan leveällä hihalla. Avattuaan selemmäksi ovea Olenin näki puolihämärässä nuoren kasakattaren pitkän ja solakan vartalon. Vilkkaassa ja kiihkeässä nuoruuden uteliaisuudessaan hän tahtomattaan huomasi ohuen karttunipaidan alla näkyvät voimakkaat ja neitseelliset ruumiinmuodot sekä ihanat mustat silmät, jotka lapsellisesti kauhistuneina ja säikkyisän uteliaina olivat häneen suunnatut. "Siinä hän on! — ajatteli Olenin. — Ja niitä näen vielä monta", tuli heti sen jälkeen hänen mieleensä, ja hän avasi majan toisen oven. Vanha Ulitka-eukko, jolla myös oli päällään vain paita, lakaisi lattiaa kumarruksissa, selin häneen.
— Hyvää päivää, emäntä! Minä tulin kortteerista… — alkoi hän.
Oikaisematta itseään käänsi kasakkavaimo häneen ankarat, mutta vielä kauniit kasvonsa.
— Mitä sinä täällä teet? Pilkan vuoksi, hä? Saat sinä vielä pilkatkin, periköön sinut rutto! — huusi vaimo katsoen syrjäsilmällä tulijaa rypistyneiden silmäluomiensa alta.
Olenin oli alussa luullut, että uupunutta, urhoollista kaukasialaista armeijaa, jonka jäsen hän oli, kaikki, etenkin kasakat, sotatoverit, ilomielin ottaisivat vastaan ja siksi tällainen kohtelu oli hänelle arvoitus. Joutumatta kuitenkaan ymmälle hän ryhtyi selittämään, että aikoi maksaa kortteerista, mutta eukko ei antanut hänen päättää puhettaan.
— Pahuusko sinut toi? Rupiseksiko tahdot tulla, senkin höylätty naama? Malta kunhan isäntä tulee, hän näyttää sinulle paikan… Minä en tarvitse sinun irstaita rahojasi. Kuin ei niitä olisi nähty! Tupakalla talon tuhnuuttaa ja rahalla aikoo sen maksaa. Senkin vietävät! Ampuisivat mokomaa vatsaan, sydämeen!… — huusi hän kimakasti keskeyttäen Oleninin.
"Vanjusha näkyy olevan oikeassa! — ajatteli Olenin: — tatarilainen on jalomielisempi", ja läksi ulos majasta Ulitka-eukon haukkuessa hänen jälkeensä. Juuri kun hän astui ulos pujahti Marjana yhtäkkiä eteisestä hänen ohitsensa yllään nytkin vain sama vaaleanpunainen paita, mutta pää silmiä myöten liinan peitossa. Tömisyttäen vikkelästi portaita paljain jaloin hän juoksi alas rappusilta, pysähtyi hetkeksi, katsahti äkkiä hymyilevin silmin nuoreen mieheen, ja katosi majan nurkan taa.
Kaunottaren luja, reipas käynti, säihkyväin silmäin hurja katse valkean liinan alta ja voimakkaan ruumiinrakennuksen solakkuus vielä enemmän hämmästyttivät Oleninia. "Hän se varmaankin on", ajatteli hän ja yhä huolettomampana asunnon suhteen, katsellen vain Marjankaa, meni Vanjushan luo.
— Samallainen hurja on tyttökin! — sanoi Vanjusha yhä puuhaten kuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: — ihan kuin villin hevosen varsa. Lafam![11] — lisäsi hän kovalla ja juhlallisella äänellä ja purskahti nauramaan.