XI.
Illaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun kortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.
Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi, pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan. Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.
Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden, joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli, että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä. Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta, joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä, milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.
— Narttua suuteli, ruukun nuoli!… Jeroshka-setä suuteli narttua! — alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. — Narttua suuteli! Tikarinsa joi! — huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas peräytyen.
Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.
— Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! — myönteli hän, reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun molemmille puolille. — Nartun join, synti se oli! — toisti hän, huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi tietävinään asiasta.
Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.
— Vaari! kasakka! — kääntyi hän häneen päin. — Tuleppas tänne.
Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.
— Terve, hyvä ystävä, — sanoi hän kohottaen lakkiaan lyhyttukkaisesta päästään.
— Terve, hyvä ystävä, — vastasi Olenin. — Mitä ne pojat huutavat sinulle?
Jeroshka-setä meni akkunan luo.
— Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, — sanoi hän äänessään luja laulava intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten puheelle. — Oletko sinä armeijan päällikkö?
— Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? — kysyi
Olenin.
— Metsässä nujersin kolme poikasta, — vastasi ukko, kääntäen ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. — Vai etkö ole ennen nähnyt? — kysyi hän. — Jos tahdot, ota pari kappaletta. He! — ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania… Metsästätkö sinä? — kysyi hän.
— Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.
— Neljä? Siinäpä onkin! — leikillisesti sanoi ukko. — Entäs osaatko juoda? Juotko tshihiriä?
— Miks'ei! Kyllä minä juonkin.
— Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, — sanoi Jeroshka-setä.
— Käy talossa, — sanoi Olenin. — Sitten juomme tshihiriäkin.
— Voipihan sitä käydä, — sanoi ukko. — Ota tästä fasanit.
Ukon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja hän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja siksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.
Muutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt vasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo mies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa, joita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden voimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain jäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen. Hänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia. Suoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten peitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän astui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen nurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut kapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta. Hänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen, tshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.
Jeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja mennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.
— Koshkildy! — sanoi hän. — Se merkitsee tatariksi: toivomme terveyttä; rauha teille, heidän kielellään.
— Koshkildy! Tiedän, — vastasi Olenin antaen hänelle kättä.
— Ähä, et tunne, et tunne tapoja… Hölmö! — sanoi Jeroshka-setä, moittivasti pyörittäen päätään. — Jos sinulle sanotaan koshkildy, niin vastaa: allah razi bo sun, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla, veikkoseni, eikä koshkildy. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä täällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me olimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies — siinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.
— Mitäs sinä minulle opetat? — kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen ukkoon.
— Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos heilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä olen veijari. — Ja ukko naurahti. — Minä istun, ystäväni, olen väsyksissä. Karga? — lisäsi hän kysyvästi.
— Mitä se karga merkitsee? — kysyi Olenin.
— Se merkitsee: hyvä grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se on puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun leikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla on sotamiesdrabantti? — Ivan! — huusi ukko. — Teillähän se on että niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin, niinkö?
— Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.
— Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki Ivaneja? Ivan! — toisti ukko — pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta tynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso ett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota, muuten se noita-akka ilostuu… Meidän väkemme on vihoviimeistä, tyhmää väkeä, — jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun Vanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet niille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.[12] Mutta minusta vaikka oletkin sotamies,[13] niin ihminen olet sinäkin ja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies, ja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän väkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies, minä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, — niin juuri, veliseni!
Ja ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.