XII.
Vanjusha, joka sill'aikaa oli ehtinyt järjestää taloutensa vieläpä käydä komppanian parturissa ajamassa partansakin ja joka oli nostanut housunsa lahkeet saappaiden sisästä merkiksi, että komppania majailee avarissa kortteereissa, oli mitä paraimmalla tuulella. Hän katseli tarkkaavasti vaan ei hyvänsuovasti Jeroshkaan, kuten villiin, tuntemattomaan petoon, puisti päätään hänen likaamalleen lattialle, ja otettuaan penkin alta kaksi tyhjää pulloa, läksi isäntäväen luo.
— Hyvää päivää, armahaiseni, — sanoi hän päättäen olla oikein lempeä. — Herra käski ostaa tshihiriä; kaatakaa, hyvät ystävät.
Eukko ei vastannut mitään. Tyttö seisoi pienen tatarilaisen peilin edessä ja koristeli liinalla päätään; hän vilkaisi äänettömänä Vanjushaan.
— Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, — sanoi Vanjusha, helskytellen lantteja taskussaan. — Olkaa te hyviä niin mekin olemme hyviä, se on parempi, — hän lisäsi.
— Paljonko? kysyi eukko äkisti.
— Kahdeksannen vedroota.
— Mene, kultani, laske heille, — sanoi Ulita-eukko kääntyen tyttärensä puoleen. — Laske aloitetusta, ilosilmäseni.
Tyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.
— Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? — kysyi upseeri osoittaen
Marjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.
Ukko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.
— Malta, — sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. — Khm! Khm! — yski ja mörisi hän. — Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun kullakseni, ihanaiseni!… Minä olen leikinlaskija, — lisäsi hän kuiskaten, kääntyen Oleniniin.
Tyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen käsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta käyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi ukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.
— Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! — huusi Jeroshka ja iskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. — Minä olen iloinen mies, minä olen veitikka, — lisäsi hän. — Eikö ole tyttö kuin kuningatar, mitä?
— Kaunotar, — sanoi Olenin. — Kutsu hänet tänne.
— Ei, ei! — lausui ukko. — Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka on oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin sinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja hopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu — kaunottaren tuon.
— Vanha mies ja tuollaista puhut, — sanoi Olenin: — sehän on synti.
— Synti? Missä on synti? — kysyi ukko varmasti. — Kauniin tytön ihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä rakastaa? Niinkö teillä?… Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan autuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on Hän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä. Sitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se olisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?
Kulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon oli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni tynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että tällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka helmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen kaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei ole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat, jos näkisivät sellaisen tytön. La fil, kom setre bjö[14] vaihtelun vuoksi, — hän ajatteli, — sanon nyt herralle.
— Mitä sinä piru seisot valon edessä! — huusi tyttö äkkiä. —
Annatko karahvisi!
Laskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen
Vanjushalle.
— Rahat anna äidille, — sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden rahoineen.
Vanjusha hymähti.
— Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? — sanoi hän hyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.
Tyttö naurahti.
— Olettekos te sitten hyviä?
— Herra ja minä olemme hyviä, — vastasi Vanjusha vakuuttavasti. — Me olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina on isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.
Tyttö pysähtyi kuunnellakseen.
— Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? — kysyi tyttö.
— Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat eivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha opettavasti.
— Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin!
Onko hän teidän kaikkien päällikkö? — kysyi Marjana.
— Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä on korkeampi arvo kuin kenraalilla — korkealla herralla. Sillä ei vain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, — Vanjusha selitti ylpeästi. — Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian kerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin sielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden meistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa kapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?…
— Mene, panen kiinni, — keskeytti tyttö.
Vanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että la fil se tre zhuli,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.