XIII.
Sill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi työstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä. Sekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla kukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen lumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan. Tummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet ja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta kasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä istuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin lypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.
Piirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.
Oli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.
— Saako hän siitä suurenkin palkinnon? — sanoi kasakatar.
— Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. — Mosev meinasi tehdä hänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat tietää.
— On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!
— Kertovat Lukashkan tulleen, — sanoi yksi tytöistä.
— Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka)
Nazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.
— Oli se potkaus riuhtaisijalle! — sanoi joku. — On siinä tosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika. Samallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun hänet tappoivat niin koko stanitsa itki. — Tuollahan ne tulevatkin, — jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin päin. — Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan… Senkin patajuoppo!
Lukashka, Nazarka ja Jergushov olivat tyhjentäneet puoli sankoa ja kulkivat tyttöjen luo. He olivat kaikki, etenkin vanha kasakka, tavallista punaisempia. Jergushov horjahteli ja kaiken aikaa tuuppaili Nazarkaa kylkeen äänekkäästi nauraen.
— Miksi, ilotytöt, ette laula! — huusi hän tytöille. — Laulakaa te kun me pojat kemuilemme.
— Hyvääkö kuuluu? Kuuluuko mitä? — kaikui tervehdyksiä.
— Mikä juhla nyt on että laulaa pitäisi? — sanoi eukko. — Sinähän juopporatti voit laulaa itsekin.
Jergushov nauraa hohotti ja tuuppasi Nazarkaa.
— Laula sinä, laulathan! Niin laulan minäkin; minä olen mestari, kuuletko.
— Mitä, kaunottaret, nukutteko? — sanoi Nazarka. — Me tulimme asemalta onnen ryyppyjä ottamaan tuon Lukashan terveydeksi.
Lähestyen piiriä Lukashka hitaasti nosti korkeata kasakkalakkiaan ja pysähtyi tyttöjen eteen. Hänen leveät poskipäänsä ja kaulansa olivat punaiset. Hän seisoi ja puhui hiljaa ja sävyisästi; mutta siinä liikkumisen hitaudessa ja sävyisyydessä oli enemmän eloa ja voimaa kuin Nazarkan lörpöttelyssä ja kiireessä. Hän muistutti valloilleen päässyttä varsaa, joka huiskauttaen ylös häntänsä ja päristäen on äkkiä pysähtynyt kuin paikalleen kivettynyt. Lukashka seisoi hiljaa tyttöjen edessä; hänen silmänsä nauroivat; hän puhui vähän, katsellen vuoroon juopuneita tovereitaan, vuoroon tyttöjä. Kun Marjana tuli nurkalle, hän tasaisin, hitain liikkein kohotti lakkiaan, väistyi sivulle ja uudelleen asettui hänen eteensä jalat hieman hajallaan, työntäen peukalonsa vyön alle ja leikitellen tikarillaan. Vastaukseksi hänen tervehdykseensä Marjana kumarsi hitaasti päätään, istuutui turvepenkille ja otti povestaan siemeniä. Lukashka silmiään kääntämättä katseli Marjanaa, puri siemeniä ja syljeskeli. Kaikki olivat vaienneet Marjanan saapuessa.
— Tulitteko pitemmäksi aikaa? — kysyi kasakatar keskeyttäen vaitiolon.
— Aamuun saakka, — vastasi Lukashka sävyisästi.
— No niin, suokoon sinulle Luoja hyvää menestystä, — sanoi kasakka: — olen hyvilläni, vast'ikään puhuttiin.
— Puhun minäkin, — tarttui päihtynyt Jergushov nauraen puheeseen. — Katsos noita vieraita! — hän lisäsi, osoittaen ohikulkevaa sotamiestä. — Sotamiesten viina on hyvää, kelpaa juoda.
— Kolme saatanata meille ajoivat, — sanoi yksi kasakattarista. — Isoisä kävi jo kysymässä lautakunnalta: sanovat, ettei niille mitään voi.
— Ahaa! Saitkos nyt surua! — sanoi Jergushov.
— Ovatko tupakkaansa tupruuttaneet? — kysyi toinen kasakatar. — Polttakoon pihalla minkä jaksaa, mutta sisään emme laske. Tulkoon vaikka päällikkö, en laske! Varastavat vielä kaikki. Miksi ei se paholaisen penikka, hetmani, ottanut niitä omaan kotiinsa.
— Etkö ole hyvilläsi? — sanoi taas Jergushov.
— Ja kerrotaan vielä, että on käsketty tyttöjen tehdä tilat sotamiehille ja juottaa heille tshihiriä ja hunajaa, — sanoi Nazarka asettaen toisen jalkansa sivulle Lukashkan tapaan ja samoin kuin hän työntäen lakin niskaansa.
Jergushov rähähti nauramaan ja yhtäkkiä syleili tyttöä, joka istui lähinnä häntä.
— Tosissani puhun.
— No, senkin tungettelija! — vinkui tyttö, — sanon äidille.
— Sano vaan! — huusi hän. — Totta se tuo Nazarka puhui: raportti tuli, osaa se poika lukea. Totta se on. — Ja hän ryhtyi syleilemään toista tyttöä järjestyksessä.
— Mitä tuppaudut, renttu? — nauraen kiljasi punakka, pyöreäkasvoinen Ustenjka, huitoen häntä pois.
Kasakka väistyi ja oli vähällä kaatua.
— Vielä sanovat, ettei tytöillä ole voimia: kun oli vähällä tappaa.
— No, vietävän tungettelija, piruko sinut toi asemalta, — puhui Ustenjka ja kääntyen pois hänestä taas nauraen hirnui. — Olitpa unissasi päästää abrekin. Se olisi sinun tappanut, ja parempi olisi ollutkin.
— Etköhän olisi volunnut! — naurahti Nazarka.
— Kyllä minä sinulle voluan!
— Vai ei se ole surevinaankaan. Ulvoisikohan tuo, Nazarka, hä? — sanoi Jergushov.
Lukashka koko ajan vaiti katseli Marjankaa. Hänen katseensa nähtävästi saattoi tytön hämille.
— Kuule, Marjanka, päällikönkö ne teille toivat? — sanoi hän lähestyen tyttöä.
Marjanka tapansa mukaan ei vastannut heti ja hitaasti loi silmänsä kasakkoihin. Lukashka nauroi silmillään kuin olisi jotain erityistä, keskustelusta riippumatonta, sill'aikaa tapahtunut hänen ja tytön välillä.
— Niin, hyvähän niiden on kun on kaksi tupaa, — puuttui vanha eukko vastaamaan Marjanan puolesta: — mutta Fomushkineillepa olivat myös asettaneet yhden päällikön, ja kertovat sen sulloneen tavaroitaan nurkan täyden, niin ettei omalle perheelle ole paikkaa missään. Onko sitä ennen kuultu, että kokonaisen läänin stanitsaan ajavat! Minkä heille teet? — kysyi hän. — Ja mitä saakelin työtä niillä täällä on!
— Sanotaan, että siltaa Terekin yli rupeavat rakentamaan, — sanoi yksi tytöistä.
— Minullepa on kerrottu, — sanoi Nazarka, läheten Ustenjkaa, — että kuoppaa rupeavat kaivamaan ja tyttöjä istuttamaan kun eivät pidä pienistä lapsista. — Ja hän taas teki mielikyykähdyksensä, jota kaikki nauroivat, vaan Jergushov rupesi syleilemään vanhaa kasakkanaista, jättäen väliin Marjankan, jonka vuoro olisi ollut.
— Miksi et Marjankaa halaile? Pitäisi kaikki järjestyksessä, — sanoi Nazarka.
— Ei, tämä vanha on rakkaampi ja makeampi, — huusi kasakka suudellen puolustautuvaa eukkoa.
— Kuristaa, — huusi eukko nauraen.
Tahdikas askelten töminä kadun päästä keskeytti naurun. Kolme sotamiestä sinellit päällä kulki tahdissa vahtivuorolle komppanian asesäiliölle. Jefreitteri, vanha keikari, vilkaisi vihaisesti kasakkoihin ja ohjasi sotamiehet niin, että Lukashkan ja Nazarkan, jotka seisoivat keskellä tietä tulisi väistyä syrjemmäksi. Nazarka väistyi, mutta Lukashka vain rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päätään ja leveätä selkäänsä eikä liikahtanut paikaltaan.
— Ihmisiä seisoo, kiertäkää, — sanoi hän, syrjäsilmällä halveksivasti vilkaisten sotamiehiin.
Sotamiehet kulkivat äänettöminä ohi, tahdin mukaan tömistäen pölyistä tietä.
Marjana herähti nauramaan ja hänen jälkeensä kaikki tytöt.
— Jo oli upeita poikia! — sanoi Nazarka. — Ihan kuin pitkäliepeiset lukkarit, — ja hän läksi marssimaan pitkin tietä matkien heitä.
Kaikki taas purskahtivat nauramaan.
Lukashka läheni hitaasti Marjanaa.
— Missä teillä asuu se päällikkö? — kysyi hän.
Marjana mietti hetkisen.
— Uuteen tupaan ottivat, — sanoi hän.
— Onko se vanha vai nuori? — kysyi Lukashka istuutuen tytön luo.
— En ole minä ikää kysellyt, — vastasi tyttö. — Tshihiriä kävin sille laskemassa, niin silloin näin, Jeroshka-sedän kanssa ikkunassa istui, punatukkainen mikä lie. Tavaroita täyden kuorman toivat.
Ja hän painoi silmänsä maahan.
— Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään! — sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä katsoen häntä silmiin.
— Kuule, tulitko kauaksi aikaa? — kysyi Marjana, hiukan hymyillen.
— Aamuun asti. Anna siemeniä, — lisäsi hän ojentaen kättään.
Marjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.
— Älä ota kaikkia, — sanoi hän.
— Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, — sanoi Luka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä, ja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua nauru silmissä.
— En tule, se on sanottu! — sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen hänestä.
— Ei, kuulehan… mitä minä aioin sinulle sanoa, — kuiskasi
Lukashka: — kuule minua! Tule Mashenjka.
Marjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.
— Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, — huusi kasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.
— Tulen heti! — vastasi tyttö. — Mene sinä, veikko, mene yksin, — minä tulen heti.
Lukashka nousi ja nosti lakkiaan.
— Lienee minunkin mentävä kotiin, parasta on, — sanoi hän tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta tuskin voiden olla hymyilemättä ja katosi talon nurkan taa.
Sillä välin oli yö jo kokonaan laskeutunut stanitsan yli. Kirkkaat tähdet syttyivät pimeälle taivaalle. Kaduilla oli pimeätä ja tyhjää. Nazarka jäi kasakatarten kanssa turvepenkille, josta kuului heidän naurunsa, mutta Lukashka poistui hiljaa tyttöjen luota, kyyristyi kuin kissa ja yhtäkkiä varpaisillaan kuulumattomin askelin läksi juoksemaan, pitäen kiinni heiluvasta tikaristaan, — ei kotiin, vaan vänrikin talolle päin. Juostuaan kaksi katua ja käännyttyään kujalle hän nosti tsherkessitakin liepeet ja istuutui maahan aidan suojaan. "Katsos sitä vänrikin tyttöä, — ajatteli hän Marjanaa, — ei se anna leikitellä, vietävä! Malta…"
Lähestyvän naisen askeleet herättivät hänen huomiotaan. Hän alkoi kuulostella ja naurahti itsekseen. Marjana painunein päin kulki nopein ja tasaisin askelin suoraan häntä kohti, koputellen kepakolla aidan seipäitä. Lukashka nousi. Marjanka säpsähti ja pysähtyi.
— Oh, senkin vietävä! Säikäytit minut. Etpäs mennytkään kotiin? — sanoi hän ja kovasti nauroi.
Lukashka toisella kädellään syleili tyttöä ja toisella tarttui hänen kasvoihinsa. — Minä tahdoin sinulle sanoa… jumaliste!… — hänen äänensä värisi ja katkeili.
— Mitä puheita olet keksinyt keskellä yötä! — vastasi Marjana. —
Äiti odottaa, ja mene sinä heilasi luo.
Ja irtauduttuaan hänen kädestään tyttö juoksi pakoon muutamia askeleita. Päästyään pihansa aidalle tyttö pysähtyi ja kääntyi kasakkaan päin, joka oli juossut hänen vieressään yhä kehoittaen tyttöä odottamaan hetkisen.
— No, mitä sitten tahdot sanoa, yöjuoksija? — ja tyttö herähti taas naurahtelemaan.
— Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä heilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin minä rakastan sinua aina, — mitä hyvänsä tahdot, niin teen. Kuuletko näitä!… — ja hän helisytti rahoja taskussaan. — Nyt elämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa, Marjanushka!
Tyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien liikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.
Lukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.
— Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta, kuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? — sanoi hän äkkiä, synkistyen tuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.
Marjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.
— Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, — vastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle kasakan. — Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee kuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen… Päästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta mihinkään tyhmyyksiin et minua saa, — sanoi Marjana kääntämättä kasvojaan.
— Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin — siitä emme me päätä. Rakasta sinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä ja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi tyttöä hymyillen läheltä silmiin.
Marjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä huuliin.
— Veikkoseni! — kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään vasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen lähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.
Huolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä hän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.
— Mene, näkevät! — virkkoi tyttö. — Vielä tuokin paholainen, meidän hyyriläisemme, näkyy kulkevan pihalla.
"Vänrikin tyttö, — ajatteli itsekseen Lukashka, naimisiin tulee…
Naimisiin — se on eri asia, vaan rakasta sinä minua."
Hän tapasi Nazarkan Jamkan luona ja kemuiltuaan hänen kanssaan meni Dunjashkan luo ja tämän uskottomuudesta huolimatta vietti yönsä hänen luonaan.