XLI.
— Etäällä? — kysyi Lukashka ainoastaan.
Samana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt laukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.
— Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, — sanoi hän, viitaten päällään laukauksen suuntaan.
Ratsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka istui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan oli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen hietakummun takana. Luoti singahti sieltä.
Vänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä, jätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni kumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan luo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi nauraen Oleniniin ja kumartui.
— Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, — sanoi hän. — Parempi jos menet pois, — tämä ei kuulu sinulle.
Mutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.
Kummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja pyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti. Abrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka, jossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta sen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin äkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa se hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua. Lukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.
— Täytyy hakea heinäkuorma, — sanoi Luka, — muuten surma perii.
Tuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.
Vänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin, kasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka oli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä kaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat liikkuivat; tshetshenit, — heitä oli yhdeksän miestä, — istuivat rinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.
Oli aivan hiljaista. Yhtäkkiä tshetshenien taholta alkoi kuulua alakuloisen laulun omituisia säveliä, jotka olivat Jeroshka-sedän ai-dai-da-la-lai'n kaltaisia. Tshetshenit tiesivät etteivät mitenkään pelastu, ja päästäkseen pakenemisen kiusauksesta olivat he sitoneet itsensä remmillä toinen toiseensa kiinni, polvi polvessa, varustivat pyssyjään ja lauloivat laulua kuolemaan mennessään.
Kasakat heinäkuormineen tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja Olenin odotti joka hetki laukauksia; mutta äänettömyyttä keskeytti vain abrekkien alakuloinen laulu. Yhtäkkiä laulu lakkasi, lyhyt laukaus pamahti, luodit läsähtivät kärrien muodostamaa vallia vasten, kuului tshetshenien sadatuksia ja kirkaisuja. Laukaus kajahti laukauksen perästä ja luoti toisensa jälkeen pamahti kuormaan. Kasakat eivät ampuneet eivätkä olleet viittä askelta kauempana.
Kului vielä hetki ja kasakat hihkaisten syöksyivät kuorman molemmilta puolilta. Lukashka oli etumaisin. Olenin kuuli vain muutamia laukauksia, huutoa ja voivotusta. Hän näki savua ja verta, niin hänestä näytti. Jättäen hevosensa ja unohtaen kaikki juoksi hän kasakkain luo. Kauhu sumensi hänen silmänsä. Hän ei käsittänyt mitään, ymmärsi vain että kaikki oli lopussa. Lukashka kalpeana kuin palttina piti haavoittunutta tshetsheniä käsistä, ja huusi: "älkää tappako häntä! Minä otan elävänä!" Tshetsheni oli se sama punainen mies, surmatun abrekin veli, joka oli tullut ruumista noutamaan. Yhtäkkiä tshetsheni pääsi irti ja ampui pistoolilla. Lukashka kaatui maahan. Hänen vatsastaan tuli verta. Hän nousi ylös, mutta kaatui uudestaan maahan kiroillen venäjäksi ja tatariksi. Verta hänen päälleen ja alleen tuli yhä enemmän ja enemmän. Kasakat menivät hänen luokseen ja alkoivat irroittaa vyötä. Yksi heistä, Nazarka, ennenkuin kävi häneen käsiksi koetti kauan aikaa pistää miekkaansa huotraan saamatta sattumaan sitä oikein päin. Miekan terä oli veressä.
Tshetshenit, jotka olivat punatukkaisia ja joiden viikset oli ajettu, olivat maassa kuolleina ja silvottuina. Vain yksi, tuttu, haavoja täynnä, se sama, joka oli ampunut Lukashkaa, oli elossa. Kuin haukka, johon luoti on sattunut, hän aivan verissään (hänen oikean silmänsä alta juoksi veri), hampaitaan kiristäen, kalpeana ja synkkänä, ärtyisin suurin silmin katsoen joka puolelle, istui kyykyssä ja piti tikaria kädessään varustautuen vielä puolustukseen. Vänrikki meni hänen luokseen ja sivulta, ikäänkuin kiertäen hänet, nopein liikkein ampui pistolillaan häntä korvaan. Tshetsheni kiskaisihe ylös mutta ei ehtinyt ja kaatui maahan.
Kasakat laahasivat hengästyneinä kuolleita ja riisuivat niiltä aseet. Kukin näistä punatukkaisista tshetsheneistä oli ihminen, jokaisella oli oma erikoinen ilmeensä. Lukashka vietiin rattaille. Hän yhä kiroili venäjän ja tatarin kielellä.
— Älä luule, käsin sinut kuristan! Minun käsistäni et lähde? Anna seni! — huusi hän riuhtoen ruumistaan. Pian hän vaikeni voimattomuudesta.
Olenin ratsasti kotiinsa. Illalla hänelle kerrottiin että Lukashka oli kuolemaisillaan mutta joen takaa tullut tatari oli ryhtynyt lääkitsemään häntä ruohoilla.
Ruumiit kuletettiin stanitsapäällystön taloon. Vaimot ja pojat kiiruhtivat niitä katsomaan.
Olenin palasi hämärissä eikä pitkään aikaan voinut selvästi tajuta kaikkea mitä oli nähnyt; mutta yöksi taas virtasivat häneen eiliset muistot; hän katsahti ikkunaan: Marjana meni majasta navettaan talouspuuhia toimittamaan. Äiti oli mennyt viinitarhalle. Isä oli päällystössä. Olenin ei malttanut odottaa siksi kunnes Marjana olisi saanut puuhansa loppuun vaan meni hänen luokseen. Hän oli majassa ja seisoi selin Oleniniin. Olenin luuli Marjanaa hävettävän.
— Marjana! — sanoi hän, — Marjana hoi! Saako sinun luoksesi tulla?
Marjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat kyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja majestetisesti.
Olenin toisti:
— Marjana! minä tulin…
— Anna minun olla rauhassa, — sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.
— Miksi sinä? Mitä sinä?
— Mitä? — toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. — Kasakoita ovat tappaneet, sitä.
— Lukashkan? — sanoi Olenin.
— Mene pois! mitä sinä haluat?
— Marjana! — sanoi Olenin mennen hänen luokseen.
— Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!
— Marjana, älä sano niin! — rukoili Olenin.
— Mene tiehesi, iänikuinen! — huusi tyttö, polki jalkaansa ja uhkaavana meni häntä kohti. Ja semmoinen inho, ylenkatse ja kiukku kuvastui hänen kasvoillaan, että Olenin heti käsitti, ettei hänellä ollut mitään toivomista ja että se, mitä hän ennen oli luullut tämän naisen luoksepääsemättömyydestä, oli epäilemätön totuus.