XL.
Seuraavana päivänä Olenin heräsi tavallista aikaisemmin ja heti hereille päästessään tuli hänen mieleensä mikä hänellä oli edessään ja hän muisteli hyvillä mielin Marjanan suudelmia, karkeiden käsien puristusta ja hänen sanojaan: "miten sinun kätesi ovat valkeat!" Hän nousi ylös ja aikoi paikalla mennä talonväen luo pyytämään Marjanaa omakseen. Aurinko ei ollut vielä noussut ja Oleninista oli kylän kadulla eriskummallista hälinää: käveltiin, ratsastettiin ja puhuttiin. Hän heitti ylleen tsherkessitakin ja juoksi rappusille. Talonväki ei ollut vielä noussut. Viisi miestä kasakoita ratsasti kovalla äänellä keskustellen jostakin. Kaikkein etumaisimpana ratsasti Lukashka leveän kabardinilaisensa selässä. Kaikki kasakat puhuivat ja huusivat: ei saattanut mitään selvästi eroittaa.
— Aja ylä-vartioon! — huusi yksi.
— Pane satulaan ja aja minkä pääset! — virkkoi toinen.
— Tästä portista on lyhin tie.
— Vai siitä! — huusi Lukashka: — keskiportista täytyy ajaa.
— Sieltä onkin lyhempi tie, — virkkoi eräs kasakoista, joka pölyisenä istui hikisen hevosensa selässä. Lukashkan kasvot olivat punaiset ja turvoksissa eilisestä juomingista; korkea suippolakki oli niskassa. Hän huusi käskevästi, aivan kuin päällikkö.
— Mitä nyt? Minne matka? — kysyi Olenin, joka vaivoin sai vedetyksi kasakkain huomion puoleensa.
— Abrekkeja ampumaan, ne ovat buruneille (hiekkakummuille) laskeutuneet. Nyt heti lähdemme, vaan väkeä on vielä vähän.
Ja kasakat ajoivat katua eteenpäin yhä huutaen ja yhteen keräytyen. Oleninin mieleen johtui, ettei hän tee hyvin jollei mene: hän aikoikin palata pian sieltä. Hän pukeutui, pani luotia pyssyynsä, hyppäsi hevosen selkään, jonka Vanjusha oli jotenkuten satuloinut ja tapasi kasakat stanitsasta lähdössä. Kasakat olivat hypänneet pois hevosen selästä, seisoivat piirissä ja kaatoivat viiniä paikalle tuodusta tynnöristä puiseen tshapuraan (pikariin) ja tarjoten sitä toisilleen joivat matkansa onneksi. Heidän joukossaan oli nuori keikarimies-vänrikki, joka sattumalta oli stanitsassa ja joka oli ottanut päällikkyyden kerääntyneen kymmenen kasakan yli. Koossa olevat olivat kaikki tavallisia ylentämättömiä kasakoita, ja vaikka vänrikki antoi itselleen päällikön-ilmeen, tottelivat kaikki vain Lukashkaa. Oleniniin eivät kasakat luoneet mitään huomiota. Ja kun kaikki jo olivat hevosen selässä ja oli jo lähdetty ja Olenin ratsasti vänrikin luo tiedustelemaan mistä oikein oli kysymys, niin vänrikki, joka tavallisesti oli ystävällinen, kohteli häntä kuin hyvin ylhäältä. Töin tuskin sai Olenin häneltä edes tietää miten oli asia. Vakoilijat, jotka olivat lähetetyt abrekkeja etsimään, olivat tavanneet muutamia vuorelaisia buruneilla kahdeksan virstan päässä stanitsasta. Abrekit olivat asettuneet kuoppaan, ampuivat ja uhkasivat, etteivät elävinä antaudu. Aliupseeri, joka oli kahden kasakan kanssa ollut vakoilemassa, oli jäänyt sinne niitä vahtimaan ja oli lähettänyt yhden kasakan stanitsaan kutsumaan toisia avuksi.
Aurinko oli juuri alkanut nousta. Noin kolmen virstan päässä stanitsasta tuli aro joka puolelta vastaan eikä näkynyt mitään paitsi yksitoikkoista kuivaa hiekkatasankoa, jota karjan jälet olivat kirjailleet, paikoittain vaaleata kuloa, matalaa kaislikkoa kuopissa, siellä täällä hiukan tallattuja teitä ja nogajilaisia paimentolaisleirejä, jotka siintivät kaukaa-kaukaa taivaan rannalta: Varjottomuus ja maiseman jurous kaikkialla teki omituisen vaikutuksen. Aurinko nousee ja laskee aina punaisena aroon. Kun käy tuuli niin se kuljettaa kokonaisia hiekkamäkiä. Kun on tyyni, kuten tänä aamuna, niin hiljaisuus, jota ei riko yksikään liike eikä ääni, on erityisen valtava. Tänä aamuna aro oli äänetön ja sumuinen, vaikka aurinko olikin noussut; oli jotenkin erityisesti autiota ja pehmeätä. Ilma ei heilahtanut; kuului vain hevosten kapse ja korskuminen, sekin ääni kuului hiljaa ja heti sammui ilmaan. Kasakat ratsastivat enimmäkseen ääneti. Kasakalla ovat aseet aina niin, etteivät ne pääse kilisemään eikä helisemään. Aseiden heliseminen on mitä suurin häpeä kasakalle. Kaksi stanitsasta tullutta kasakkaa saavutti heidät tiellä ja he vaihtoivat pari-kolme sanaa. Lukashkan hevonen puoleksi kompastui, puoleksi takertui ruohikkoon ja hätääntyi. Se on huono enne kasakoista. Kasakat katsahtivat toisiinsa ja kiireesti käänsivät päänsä pois, koettaen olla huomaamatta tätä seikkaa, jolla nykyhetkenä oli erikoinen merkitys. Lukashka riuhtaisi ohjista, rypisti ankariksi kasvonsa, kiristi hampaitaan ja heilautti vitsaa päänsä päällä. Oiva kabardinilainen työnsi kaikkia jalkoja yhtaikaa, tietämättä mille astuisi ja ikäänkuin tahtoen siivin nousta ilmaan; mutta Lukashka sivautti kerran piiskalla sen lihavia sivuja, sivalsi toisen, kolmannen kerran, — ja näyttäen hampaitaan ja häntä ilmassa, läksi kabardinilainen korskuen nelistämään ja meni muutamia askeleita edelle kasakkain ryhmästä.
— Hei vaan sitä hevosta! — sanoi vänrikki.
— Mainio hepo! — toisti yksi vanhemmista kasakoista.
Kasakat ratsastivat ääneti milloin käyden, milloin juoksua ja vain tämä tapaus keskeytti hetkeksi heidän kulkunsa äänettömyyden ja juhlallisuuden.
Koko arolla, noin kahdeksan virstan matkalla he eivät tavanneet muuta elävätä sielua kuin yhden nogajilaisen teltan, joka oli asetettu rattaille ja hitaasti liikkui noin virstan päässä heistä. Siinä nogajilainen perheineen kulki paimentolasta toiseen. Vielä tapasivat he kuopassa kaksi ryysyistä, kulmikaskasvoista nogajilaista vaimoa, jotka korit selässä kokosivat aroilla kulkevan karjan lantaa kizjakiksi. Vänrikki, joka puhui huonosti kumytskin kieltä, alkoi jotain tiedustella nogajilaisnaisilta; mutta nämä eivät ymmärtäneet häntä ja katselivat toisiinsa huomattavasti peloissaan.
Lukashka ratsasti viereen, pysäytti hevosensa, reippaasti lausui tavanmukaisen tervehdyksen, ja nogajittaret huomattavasti tulivat iloisiksi ja alkoivat esteettömästi puhua hänelle aivan kuin veljelleen.
— Ai, ai, kop abrek! — virkkoivat he surullisesti osoittaen käsillään sinne päin, mihin kasakat ratsastivat. Olenin ymmärsi, että he sanoivat: "paljon abrekkeja".
Olenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja ja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys niistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki. Hän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja teki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun pyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti olla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä kun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa jo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin onnellinen.
Yhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.
Vänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain piti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi selvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja kuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan kasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti juoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden pysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.
— Tuolla on jokin ratsastaja! — sanoi hän seisauttaen hevosensa ja tullen toisten rinnalle.
Olenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat eroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan heitä kohti.
— Ovatko nuo abrekkeja? — kysyi Olenin.
Kasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään järkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos olisivat tulleet joen yli hevosineen.
— Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? — sanoi Lukashka osoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. — Kas se tulee meidän luoksemme.
Muutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat olivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.